Nyt kun musiikkikritiikin iankaikkisesta kriisistä ei ole moneen kuukauteen puhuttu, on aika kaivaa luolan perukoilla säilömäni kivitaulut esille, kavuta alas vuoreltani ja julistaa musiikkikritiikin 10 käskyä. Näitä ohjeita noudattamalla jokainen taidemusiikin kriitikko pääsee jo pitkälle, mikä ei vielä tarkoita hyvin laadittua kritiikkiä, vaan korkeintaan muusikoiden pilkallisimmilta kommenteilta säästymistä. Muista, että huonokin esitys ansaitsee hyvin laaditun kritiikin.
1.Ole avoin uusille tulkinnoille
Olet siis päätynyt kriitikoksi, asiantuntijaksi. Tiedät, mitä haluat. Olet kaikki konsertit, tallenteet, Cd-levyt, LP:t, savikiekot ja vaharullat ruvelle hinkattuasi päätynyt lukitsemaan täydelliset tulkinnat klassikoista. Mitä pidempään olet alalla toiminut, sitä enemmän olet kuullut. Sitä tarkempi taidemaku sinulle on syntynyt.
Mutta älä lukitse vastausta. Sillä mikä onkaan surullisempaa kuin istua konsertissa tai levyn ääressä odottamassa makunsa täyttymystä ‒ turhaan? Taiteessa ei ole oikeita ja vääriä tulkintoja. Ikävä totuus on, että teräväkorvaisimmallakaan ei ole minkäänlaista käsitystä autenttisesta Chopinista, Beethovenista tai Mozartista. Ei sinulla, eikä muusikoilla. Heillä on silti oikeus ja velvollisuus luoda kuluneimmatkin teokset kerta toisensa jälkeen uusiksi persoonallisella tyylillään. Etenkin koska 99 % ammattilaisista on satoja vuosia vanhoja hittejä toisintavia covermuusikoita. Älä siis kirjoita, miten Schumannia tai Schubertia kuuluu tai ei kuulu soittaa perustaen sitä aikalaislausuntojen tai levykokoelmasi varaan. Yllättyminen pitää korvat hereillä.
2. Kerro, mitä tykkäsit
Älä pidä käsityksiäsi kiveen hakattuina, äläkä heilahda toiseen ääripäähän jossittelemaan. Sinulla on oikeus ja velvollisuus kertoa, mitä mieltä olit muusikon mielipiteestä. Siitä sinulle maksetaan. Älä siis tyydy uutisreportterin objektiivisuuteen vain välttyäksesi antamasta lausuntoa. Samastu lukijaan, joka käyttää aikaansa tekstisi parissa kysyäkseen, oliko siellä jossain rivien välissä jokin näkemyskin. Kerro siis rohkeasti, mitä pidit esityksestä. Siksi meitä kriitikoita luetaan (harvakseltaan, mutta kuitenkin).
3. Perustele. Adjektiivi ei ole perustelu.
Usein sanotaan, että kriitikot ovat epäonnistuneita muusikoita. Ei pidä paikkansa. Ei, vaikka kriitikon työssä on tietenkin lähes välttämätöntä tuntea musiikkia, ja vaikka se ei liene mahdollista ilman nuorena aloitettua soittoharrastusta. Arvostan muusikoiden ammattia, mutten ole koskaan haaveillut siitä. Olen tuskin ainoa näin tunteva kriitikko.
Sen sijaan lähes kaikki kriitikot ovat kunnianhimoisia kirjoittajia, joiden suurin kannustin on keksiä uusia tapoja kertoa kokemuksistaan, kartuttaa sanavarastoa ja laatia kiinnostavia tekstejä. Hyvä kriitikko osaa kuvailla musiikkia niin, että arvostelun jaksaa lukea sellainenkin, joka ei levyä tai konserttia ole edes kuullut. Älä kuitenkaan astu ansaan: paperille oksennettu adjektiivisoppa ei ole oivaltavaa kuvailua. Hyvä kriitikko säästelee laatusanoja, jotka typistyvät hienosteluksi sisällön kustannuksella, aivan kuten sivistyssanat.
Jokaista adjektiivia pitäisi seurata perustelu. Minkä takia esitys oli loistelias? Mihin verrattuna? Mitä odotuksia kriitikolla oli? Miten ne täyttyivät? Miksi? Miten akustiikan tukkoisuus ilmeni? Mitä seurasi siitä, että kapellimestari näytti kuin kaksilapaiselta tuulimyllyltä (katso kahdeksas käsky).
4. Älä kopioi ohjelmatekstejä tai Wikipediaa
Kriitikon pahin skenaario on saapua tuntemattomista teoksista rakennettuun konserttiin ja todeta, ettei kritiikin kainalosauvoiksi kelpaavaa ohjelmatekstiä olekaan laadittu. Tämänkin olen kokenut! Lukijan pahin pettymys taas on lukea konsertissa jaettu ohjelmateksti jo toistamiseen, kriitikon muokkauksilla. Olen itse toiminut kummallakin puolella, kriitikkona ja ohjelmatekstin laatijana (aina tietenkin eri kertoina). Tiedän, kuinka suuri houkutus on sivuuttaa työt ja antaa copypasten hoitaa homma puolestaan. Älä tee sitä. Se on huono tapa ja siitä jää kiinni. Mainitse edes lähde, jos muuten laiskottaakin. Itse olen löytänyt lehtikritiikeistä lukuisia suoria lainauksia käsiohjelmista, ja kerran silmiini osui jopa oma, ohjelmatekstiin kirjoittamani virke – pilkkuvirheineen.
Tietoa pitää kritiikeissäkin olla tunteen täytteeksi, ainakin väitteesi perusteluna (ks. kolmas käsky). Wikipedian kaltaiset tietolähteet ovat silti vain taustoittamista varten. Leivo oppimasi tieto osaksi kritiikkiä, älä toista faktoja sellaisenaan. Jätä ranskalaiset viivat ranskalaisille. Liiallisen soveltamattomien faktatietojen lätkiminen kritiikin tilkkeeksi on paitsi pelkurimaista vastuunpakoilua myös silkkaa musteen haaskausta. Kritiikin tehtävänä on kuullun arvottaminen, kokemuksen soveltaminen tietoon, teoksiin ja tulkintoihin, mahdollinen analyysi ja uusien taide- ja tulkintakäsitysten luominen. Kerran kirjoitetun sokea apinointi ja vuosilukujen kertaus ei täytä yhtäkään näistä kriteereistä.
5. Ole avoimesti subjektiivinen
Vaikka salanimet katosivat musiikkikritiikistä jo vuosikymmeniä sitten, konserteissa ja kritiikeissä seikkailee edelleen mystinen hahmo nimeltään Kuulija. Kuulija on joskus tylsistynyt, joskus hän poistuu konsertista tyytyväisenä, ja joskus Kuulija jää ihmettelemään tulkintaa, joka ei edustanut autenttista Beethovenia. Siitäkös Lukija närkästyy. Älä sinä ole Kuulija. Ole oma itsesi. Passiivissa kirjoitettua tekstiä on työlästä lukea eikä kriitikon persoonasi nimittäminen Kuulijaksi pelasta sinua vastuusta. Mikset kertoisi vaikka mitä tykkäsit? Anonyymin kuulijan mielipide ei Lukijaa kiinnosta.
6. Älä yleistä yleisöä
Kuten mystinen Kuulija on nyt toivottavasti paljastunut kirjoituspalkkiota nostavaksi nimeksi artikkelin yläkulmassa, myös kriitikoiden joskus ihmiskilpenään käyttämä Yleisö on nyt aika lihallistaa joukoksi yksilöitä. Kukaan ei halua tulla kohdelluksi osana massaa, älä siis yleistä yleisöä, jonka osanen sinäkin olet. Yleisön kuvailua ei silti pidä välttää, jos sille on aihetta. Päinvastoin on kiinnostavaa lukea konsertin tunnelmasta, etenkin jos yleisössä on reagoitu poikkeuksellisen voimakkaasti joko buuaten tai hurraten. En tosin koskaan ole ollut tapahtumassa, jossa koko yleisö olisi ollut samaa mieltä. Harkitse siis kahdesti ennen kuin kirjoitat yleisön olleen tyytyväinen konserttiin. Paitsi jos olet kysynyt kaikkien näkemystä.
7. Älä päde
Vaikka arvonsa tuntevan kriitikon tuleekin pitää itseään asiantuntijana, kenenkään ei tule hieroa sivistystään lukijoiden naamaan. Viestintä on epäonnistunut, jos viesti ei mene perille. Tieto on hyödytön ennen kuin se on välitetty eteenpäin. Kriitikon tehtävä on auttaa ihmisiä ymmärtämään maailmaa ja taidetta paremmin, ei esitellä sivistyssanakirjan ulkoa opetteluprojektinsa tuloksia. Jos haluat kirjoittaa kvasialeatorisesti jäsenneltyjen, enharmonisten muunnesointujen dissonanttisesta karakterista, sille varmasti löytyy yleisö laitoksesta, jossa tuon kaltaisten lauseiden mielettömyyden todistamiselle on perustettu professuuri. Käytä suomen kieltä.
Albert Einstein: ”Jos et osaa selittää sitä kuin kuusivuotiaalle, et luultavasti ymmärrä sitä itse.”
8. Älä arvioi tikkutekniikkaa
Jostain syystä monet kriitikot tekevät tikusta asiaa arvioimalla kapellimestarin lyöntitekniikkaa, vaikka istuisivat kipparin selkäpuolella jossain 26. rivillä. Älä vaivaudu, merkkimäärän saa täyteen uskottavamminkin.
Kapellimestaritaiteen typistäminen lyöntitekniikkaan kuuluu sitä paitsi pätemisen piiriin. On loputtomia tapoja johtaa, ja vain murto-osaa teoksen tulkinnasta on mahdollista arvioida kapellimestarin käsien liikkeistä. Tämä ei tarkoita, etteikö kapellimestarin työtä tulisi arvioida. Kriitikko ei vain yksinkertaisesti voi tietää, millä keinoilla kapellimestari aiotun tulkintansa orkesterille on välittänyt, ellei kriitikko sitten ole tutustunut tämän partituuriin, istunut osana orkesteria ensin kaikissa harjoituksissa ja lopulta myös konsertissa – mielellään jotain soitinta soittaen. Jos näin on tapahtunut, kriitikon on syytä pohtia asemaansa sekä esiintyjänä että esityksen arvioijana.
9. Älä kehu viulua vaan viulistia
Viulu- ja sellosolistien arvosoittimet kuuluvat musiikkijournalismin fetisseihin. Niiden mystinen maine, legendaarinen omistajaketju ja yleinen hype melkein pakottavat kriitikot hehkuttamaan soittimen suoriutumista solistin hommista. Ne ovat upeita esineitä, mutta miljoonien hintalappuja kantavien Guadagninien, Guarnierien ja Stradivariusten ei silti pidä antaa hämätä; soittimen päässä on ihminen, jota ilman soitin ei soi. Aivan kuten ruuhkassa ohitteleva Audi ei törttöile itsestään.
Monissa sokkotesteissä on todettu, että kalliiden arvoviulujen erottaminen moderneista soittimista saati toisistaan on pitkälti tuuripeliä, enkä valitettavasti usko sellaista tunnistamisonnea kriitikoille suodun. Älä siis esitä, että sinäkään huomaisit eroja. Soittimen ja soittajan suhde kehittyy vuosien saatossa, ja esineenä mittaamattoman arvoinen viulu on turha kapistus, ellei sitä osaa käsitellä oikein ja yksilönä. Viulun ja viulistin tuottama ääni on monen tekijän summa, josta kunnia kuuluu aina soittajalle. Esimerkiksi kun Pekka Kuusisto soittaa kauniin äänen, älä kirjoita, että ”Pekka Kuusiston Stradivariuksessa on kaunis ääni”. Kysy Kuusistolta lupaa kokeilla, minkälaisen äänen sinä siitä saat. Mieti sitten uudestaan.
Tällä videolla soi 7 miljoonan euron arvoinen Stradivarius. Itse en maksaisi noin huonosti soivasta soittimesta penniäkään…
10. Älä takerru pikkuseikkoihin
On sääli, jos vuosisatoja vanhojen mestariteosten kokeminen ainutkertaisessa tilaisuudessa saa arvostelun, jossa kriitikko toteaa kolmospasuunan tahdissa 286 olleen vähän alavireinen. Muista seitsemäs käsky, älä päde. Vaikka kriitikko on vastuussa vain lukijoilleen, ei ole pahitteeksi asettua hetkeksi esiintyjän frakkiin ja miettiä, kuinka tarpeen on viisastella vähäisistä virheistä, jos ne eivät muuta kokonaiskuvaa.
Esimerkiksi kokonainen oopperaproduktio ohjauksineen, lavastuksineen ja satojen ihmisten työpanoksikeen ei voi kaatua jonkun tenoriaarian liialliseen vibratoon. Muista aina, että yksi negatiivinen kommentti vastaa kymmentä kiitosta. Älä pilaa huolellisesti laadittua tekstiäsi nillittämällä: Yksityiskohdaksi tarkoitetusta huomautuksesta tulee helposti koko tekstin pääasia, joka muistetaan. Älä tee sitä. Jos teet, lopeta.
Taiteessa on kyse aina jostain suuremmasta kuin mekaanisen suorituksen toteuttamisesta. Miksi konsertti oli tällainen kuin se oli? Mitä se kertoo ajastamme? Mitä musiikilla haluttiin sanoa sen sävellysaikana, mitä se merkitsee nyt? Millä keinoilla tämä tuli esille?
Kysy itseltäsi kysymyksiä, joihin haluat vastauksia ja kirjoita siitä raportti kuin olisit ottamassa selvää estyneen ystäväsi puolesta. Toimi näin, ja huomaat huonon tekstin tekemisen yllättävän vaikeaksi!
Bonuskäsky: Ole itse avoin kritiikille
Kun minä ajauduin alalle, päätin heti alkuun, että kriitikkona en voi koskaan suhtautua ylimielisesti palautteeseen. En saa torjua kritiikkiä, en saa uhriutua, en edes puolustautua. Ihmisillä on oikeus mielipiteisiinsä ja niiden sanomiseen. Minulla taas ei ole oikeutta kieltäytyä kritiikistä, kun itse saan sen tekemisestä palkkaa. Palautetta jopa pitää saada ja sitä pitää antaa, jos haluaa kehittyä.
Onneksi olen sitä saanut. Sekä rakentavaa, kiittävää, ylistävää että väärinkäsityksestä lähtenyttä ohihutkintaa. Olen ottanut haukutkin vastaan loppujen lopuksi kiitollisena – alun kiukustumisen jälkeen – jos ne vain ovat osuneet oikeaan. Olen saanut arvokkaita oppitunteja. Täysin päättömät palautteet tuppaavat unohtumaan parissa tunnissa, mutta niidenkin vastaanottamista on ollut tärkeä treenata. Kasvata yhtä paksu nahka kuin kuvittelet arvostelemillasi muusikoilla olevan.
Olen lyhyen ja epätuotteliaan kriitikon urani aikana rikkonut kaikkia kymmentä käskyä, useasti. Ja varmasti teen niin jatkossakin, valitettavasti. Toivottavasti silti mahdollisimman harvoin. Älä epäröi antaa palautetta, jos huomaat minun sortuvan rikkeisiin.
Mene ja kirjoita!
(Lue myös, miksi hyvin laadittu taiteilijaesittely on tärkeämpi kuin luuletkaan, ja miten tehdään hyvä käsiohjelmateksti. Näin taas teet huonon ja kaavamaisen mutta helpon levyarvion.)