Oli aika, jolloin klassisessa musiikissa pidettiin sävellystä ja säveltäjää tärkeämpänä kuin sen esittäjää. Suuret sinfoniat ja konsertot olivat mestariteoksia huolimatta siitä, kuka ne kulloinkin soitti, ja illan solistin tehtävänä oli vain muuttaa säveltäjän piirtämät merkit ääniaalloiksi yleisön korviin tuomatta omaa persoonaansa esille. Niin usein luullaan.
Se aika ei ole totta. Vaikka vaatimattomuus kaunistaa, sanotaan, on silläkin rajansa. Vuosia harjoitelleen, sävelten syvimpiä olemuksia tutkineen ja elämän kokemuksia kartuttaneen muusikon pitäminen vain sävelten kätilönä on aina ollut harhakuvitelma, jossa me musiikin ammattilaiset olemme eläneet.
Yleisö on aina ajatellut toisin.
Yleisö on aina mennyt konserttiin kuuntelemaan esiintyjää ‒ Franz Lisztiä, Maria Callasta, David Oistrahia, Glenn Gouldia, Jacquelin du Prétä – joilla on muusikontaitojen lisäksi tarjota elämäntarina. Vaikka nimeämäni muusikot ovatkin jo siirtyneet korkeammille konserttilavoille, he elävät levyillä edelleen. Me olemme saaneet luettavaksemme elämäkertoja ja lehtihaastatteluita, olemme katosneet dokumentteja ja jotkut jopa lukeneet tutkielmia, joiden kertomukset vahvistavat kokemustamme kuullusta esityksestä.
Olkoonkin, että antamani esimerkit ovat musiikinhistorian kiistattomia legendoja, kiinnostavan elämäntarinan ei tarvitse rajoittua historiallisiin mestareihin. Jokainen muusikko, jonka esitystä kulloinkin koemme, kantaa mukanaan mielenkiintoista elämäntarinaa. Sillä on iso vaikutus paitsi sävellyksen tulkintaan, myös siihen, miten me yleisössä tulkitsemme sitä tulkintaa.
Olen kirjoittanut pari sataa konsertin käsiohjelmaa ja noin sata muusikkoesittelyä tavoitteenani tuoda taiteilija eläväksi jo ennen lavalle astumistaan. Mietin jokaisen tekemäni esittelyn kohdalla, mikä juuri tässä ihmisessä on kaikista mielenkiintoisinta yleisön kannalta. Pohdin, miten minä omalla työlläni voin vaikuttaa siihen, että yleisö kokee esiintyjän mahdollisimman mielenkiintoiseksi ennen ensimmäistäkään soitettua ääntä.
Siksi kirjoitan aina sitä, minkä tiedän yleisöä kiinnostavan.
- Esiintyjän perhetausta ja lapsuus
- Intohimon kohteet, muutkin kuin musiikki
- Tärkeimmät hetket, käännekohdat uralla ja elämässä
Toisin sanottuna niitä asioita, joista puhumme tutustuessamme mielenkiintoisiin ihmisiin konserttisalin ulkopuolellakin. Esiintyvä taiteilija tulee näin lähemmäksi kuulijaa ihmisenä, jolla on tärkeä tarina kerrottavanaan; olkoonkin, että hän tekee sen pääasiassa esityksensä kautta.
Koska istun usein yleisössä itsekin, kuulen ilokseni konserttivieraiden kommentoivan esitystä käsiohjelmaan kirjoitettujen tietojen valossa. Koska tiedot on heille kerrottu, yleisön on mahdollista kuulla muusikon tulkinnassa hänen intohimonsa vaikkapa alkuperäisheimoihin, tähtitieteeseen tai miksei venäläiseen kirjallisuuteen. Traaginen tarina lapsuudesta voi luoda syvyyttä tulkintaan – niin muusikon kuin yleisönkin.
Loppujen lopuksi musiikissa on kyse sen herättämistä tunteista.
Ihmisillä on taipumus liittää tekemiään huomioita toisiinsa ja tehdä johtopäätöksiä yhdistelemällä tietoja toisiinsa. Selitämme elämän eräänlaisena ketjuna, jonka lenkit yhdistyvät toisiinsa vääjäämättä. Ilman käsiohjelman (joskus jopa visuaalisia mielikuvia herättäviä) tietoja hyväkin esitys voi hukkua kymmenien aiemmin kuultujen joukkoon jättämättä erityistä muistikuvaa.
Paras tilanne on silloin, kun voin räätälöidä taiteilijaesittelyn konserttikohtaisesti. Silloin pyrin aina kirjoittamaan myös muusikon suhteesta konsertin teokseen. Se avaa yhtäaikaisen näkökulman esittäjään ja musiikkiin. Esitys on tietenkin aina ainutkertainen kokemus, mutta myös vääjäämättömästi osa ketjua, johon vaikuttaa kaikki konserttia ennen koettu ja opittu tieto musiikista ja elämästä. Tämän sanallistaminen yleisölle tuo taatusti syvemmän kerroksen teoksen vastaanottoon.
Myös kriitikot lukevat käsiohjelmat. He tekevät ihan samoja tulkintoja kuin yleisökin, toki omasta näkökulmastaan kuten kaikki muut ihmiset, mutta myös he lukevat käsiohjelmat liittäen saamiaan tunteita ja tietoja toisiinsa. Olen monesti kritiikkiä lukiessani huomannut, kuinka konsertin käsiohjelmaan varta vasten etsimäni pikkuseikka on päätynyt tavalla tai toisella myös arvosteluun.
Yksilöitä vai ansioluetteloita?
Nykyään käsiohjelmat listaavat usein vain muusikon ansioluettelon. Eli paikat, joissa hän on esiintynyt ja kenen kanssa, kunniamaininnat ja palkinnot sekä menneet ja tulevat konsertit. Vaikka on täysin ymmärrettävää, että näitä tietoja halutaan kertoa (oikeammin: muusikon agentit haluavat), ne saattavat heikentää yleisön sitoutumista muusikon esitykseen. Tulevien konserttien tiedot ovat kuulijalle täysin yhdentekeviä. He ovat tulleet konserttiin tässä ja nyt, eivät ensi vuonna toiselle puolen maapalloa. Markkinointia varten on muuten vieläkin hyödyllisempiä kanavia kuin käsiohjelman taiteilijaesittely, esimerkiksi some ja eri videopalvelut..
Ansioluetteloa kannattaa välttää ainakin kolmesta syystä:
- Yleensä CV on se, joka lähetetään työhakemuksessa liitteenä palkkaamisen toivossa. Ainakaan itse en tiedä ketään, joka liittäisi positiivisia tunteita töidenhakuun. Koska konsertin tarkoitus on herättää tunteita yleisössä, tällaisella mielikuvalla voidaan joutua aika pitkälle takamatkalle ennen itse esitystä. Kyllä, tiedän: esiintyjän jokainen konsertti on myös käyntikortti, jolla hän voi saada jälleen uusia esiintymistilaisuuksia. Siksi käsiohjelmia tekevätkin agentit, jotka haluavat myydä suojattiaan kertomalla, kuinka menestynyt hän on ja missä muuallakin hän soittaa, ikän kuin vakuuttaakseen yleisössä istuvat itendentit ja muut portinvartijat. Jos mitenkään mahdollista, kannattaa kaikki materiaali laatia niin, että se tukee konsertin kokonaisuutta ja samalla tekee vaikutuksen portinvartijoihin. Se on mahdollista.
- Toinen syy, miksi ansioluetteloa kannattaa välttää on sen yleisluontoisuus. Kun yleisölle annetaan CV-muotoinen konserttilista, se vie huomiota pois juuri tästä hetkestä. Se on kuin ilmoitus siitä, että muusikolla on ollut tärkeämpiä konsertteja ennen tätä iltaa, ja tulevaisuudessa on odotettavissa vielä merkittävämpiä konserttitaloja kuin tämä. Itse yleisönedustajana haluan saada sen vaikutelman, että jaamme esiintyjän kanssa tärkeän hetken ja koemme sen yhdessä nyt, ainutkertaisesti.
- Kolmas seikka on käytännöllisempi. Yleisö ei välttämättä koostu musiikin ammattilaisista, joille maailmanluokan esiintyjät ja konserttitalot ovat perussanastoa. Kun se saa luettavakseen omituisia nimiä vilisevän listan esimerkiksi Concertgebouw’ssa, Dresdenin Semperoperissa ja Wigmore Hallissa tehdystä kiertueesta, yleisön jäsen voi tuntea itsensä todella ulkopuoliseksi, tyhmäksi jopa. Klassinen musiikki kärsii edelleen elitismin leimasta ja ”tavallisen ihmisen” yläpuolelle asettumisesta. Sitä ei tule ruokkia yhtään enempää käyttämällä ammattipiirien sanastoa mielenkiintoisia muusikoita esitellessä. Tärkeimmät konserttipaikat voi toki ilmoittaa (etenkin jos niihin liittyy merkittävä muisto tai tunne), se ei ole väärin, mutta ne kannattaa piilottaa tekstin sekaan varastamasta huomiota esiintyjän persoonasta.
Nämä voivat tuntua pieniltä, tuskin huomiokykymme ylittäviltä asioilta kokonaisuudessa, mutta toisaalta niin tuntuu jokainen partituurin 32-osanuottikin tuhansien merkkien seassa. Silti ne hiotaan viimeistäkin pikkurillin hermopäätettä myöten huippukuntoon esitystä varten, yleisön nautittavaksi.
Konsertti on valtava kokonaisuus, jossa jokainen osa-alue konserttitalon sisustuksesta ja aulapalveluhenkilöistä lähtien vaikuttaa yleisön nautintoon joko positiivisesti tai negatiivisesti. Hyvää musiikkiesitystä ei tietenkään korvaa mikään, mutta taitavasti laadittu käsiohjelma kiinnostavine taiteilijaesittelyineen voi tehdä konsertista vielä onnistuneemman.
One comment