Balettia, oopperaa, sinfoniaa, konserttoa… kaikkihan se on sitä samaa, klassista musiikkia, eikö niin?
Niin se onkin, ja hämmennys on ilmeinen. Nyt siihen tulee muutos. Tässä artikkelissa yhdistän kaksi klassisen musiikin silmiinpistävintä piirrettä, pinttyneen henkilökeskeisen säveltäjähistorian ja lajityyppikeskeisen teoshistorian, yhteen helppoon lukupakettiin, jonka opiskelemalla tiedät varmasti kuka sävelsi ja mitä.
J.S. Bach (1865–1750)
Fuuga
Bach oli tuottelias miehenä ja säveltäjänä. Kahdenkymmenen lapsen isänä hänen työkiireensä (kiitos patriarkaalisen kulttuurin) pitivät hänet pois kotoa ja urkuparvellaan, ja ilmeisesti kotitöitä välttääkseen hän tuotti musiikkia päivin ja öin pääsääntöisesti kirkkokäyttöön ja kuorolleen. Vapaa-aikanaan hän teki musiikkia itselleen tai kavereilleen, kuten Das Wohltemperierte Klavier ja Goldberg-muunnelmat. Oli teoslaji mikä tahansa, Bach heittää melkein jossain vaiheessa sekaan yhden tai kaksi fuugaa, jos ei puhtaasti taiteellisista syistä niin näyttääkseen, että se on mahdollista kun paras on asialla tai kun ei muutakaan keksi. Rikoskirjailija Raymond Chandlerin ohjetta mukaillen: Kun ideat loppuvat kesken, kirjoita ovesta tulemaan mies fuuga kädessään.
Antonio Vivaldi (1678–1741)
Viulukonsertto
Igor Stravinsky, 1900-lukulainen vääräleuka, on veistellyt, ettei Vivaldi säveltänyt 600 viulukonserttoa, vaan yhden viulukonserton 600 kertaa. Mutta Stravinskyn pilkka on epätarkka. Vivaldi sävelsi saman viulukonserton vain noin 500 kertaa. Vivaldin kaltaisilla barokkisäveltäjillä oli jo keinot ja kyvyt tehtailla solistinumeroita virtuooseille, ja Vivaldi todella käytti aikakauden suomat mahdollisuudet hyväkseen. On tosin huomautettava, että noin kolmessa sadassa vuodessa Vivaldin esitettävien viulukonserttojen määrä on vähentynyt melkein kahdella per vuosi. Nykyään niistä tunnetaan vain neljä. Vuodenajat.
Joseph Haydn (1732–1809)
Sinfonia
Kuten kaikki säveltäjät tuohon aikaan, myös Haydn oli hovin työntekijä suunnilleen samassa kohtaa arvoasteikkoa kuin keittäjät ja siivoojat. Haydnin homma oli tuottaa viihdettä iltoihin ja tansseihin, ja mikäs sen paremmin jalkoja vipatuttaisi kuin sinfoniamusiikki. Haydnin tuotantotahti lähenteli teollisia mittoja. Sävellettyään noin 90 sinfoniaa kävi kuitenkin niin, että Haydnin hoviin tuli uusi bisneshenkinen johtaja, joka joutui tekemään ”kipeitä leikkauksia” ja koko hovin kulttuurisektori Haydn etunenässä sai vapautuksen tehtävistään. Mitä tekee freelancer-Haydn? Matkustaa Lontooseen ja tekee siinä sivussa lisää sinfonioita, kuten kuuluisan Yllätyssinfonian, joka on suomalaisessa käännösversiossa spoilattu Rummunisku-sinfoniaksi. Haydnin jälkeen sinfoniat kasvoivat laadultaan ja pienenivät määriltään. Ei koske barokkiluokan teosluetteloa lähentelevää Leif Segerstamia.
Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791)
Pianokonsertto
Moni pitää Mozartia ikuisena kakarana, joka viljeli kirjeissään kakkavitsejä ja sävelsi pikkutuhmia seksikohtauksia oopperoihinsa vain silkkaa epäkypsyyttään, ja moni on siinä aivan oikeassa. Mozart oli silti paljon muutakin. Heti kun hän 1780-luvun alussa hankki potkut Salzburgin hoviorkesterin hanttihommalaisena, hän muutti Wieniin ja alkoi säveltää paljon vakavampaa ja taiteellisesti kunnianhimoisempaa musiikkia, mikä ei ollut aikaisemmin mahdollista tyranni-isä Leopoldin kauko-ohjauksessa. Pelkästään vuosina 1784–86 Mozart sävelsi noin tusinan verran pianokonserttoja ja myöhemmin vielä lisää, ja niillä hän saavutti suosionsa siinäkin kansanosassa, joka ei oopperasta niin välittänyt. Kuolemansa jälkeen Mozartin teokset unohdettiin pitkäksi aikaa melko lailla täysin lukuun ottamatta hänen muutamia pianokonserttojaan, joita Beethovenkin kovasti ihaili.
Ludwig van Beethoven (1770–1827)
Muunnelmat
Beethoven, musiikkihistorian virallinen kiukkupussi, ensimmäinen peruukiton säveltäjä ja se kuuro juoppo, teki enemmän musiikin muotojen kehittämiseksi kuin ehkä kukaan muu edeltäjistään. Silti hänen tavaramerkkinsä oli saman asian jankkaaminen, muunnelma, siis käytännössä yhden ja saman asian pyörittely niin kauan kuin hän vain keinoja keksi. Aivan kuten Bach, joka ideoiden ehtyessä heitti paperille fuugan, Beethoven pelasti tilanteen ryhtymällä muuntelemaan jo tuttua teemaa. Aivan kuin hän olisi mitellyt itseään valitsemalla aina toinen toistaan tylsemmän teemaan ja pakottamalla siitä esimerkiksi 33 eri versiota, kuten Diabelli-muunnelmissa tai 15 muunnelmassa op. 35 (Eroica-muunnelmat).
Gioachino Rossini (1792–1868)
Ooppera-alkusoitto
Teknisesti ottaen ooppera-alkusoittoja ei voi olla ilman oopperaa, joten miksi Rossini tunnetaan nimenomaan alkusoitoistaan? No siksi, että hänelle oli aivan yksi lysti, millä musiikilla hänen oopperansa alkaa eikä siksi aina vaivautunut erikseen säveltämään alkusoittoa, vaan kaivoi hyllystään jonkun vanhan kipaleen ja postitti sen kiukkuiselle oopperatirehtöörille usein vasta viimehetkillä. Jos näin ei käynyt, Rossini teljettiin oopperatalon takahuoneisiin, kunnes hän suostui säveltämään jotain uutta ja siivoamaan aiheuttamansa sotkun.
”Vitkuttele aina ensi-illan aattoon saakka. Mikään ei ruoki inspiraatiota niin kuin pakko, oli se sitten malttamattomana odottava puhtaaksikirjoittaja tai piiskuri-oopperanjohtaja repimässä hiuksiaan. Minun aikanani kaikki johtajat Italiassa olivat kaljuja jo kolmekymppisinä.”
Franz Schubert (1797‒1828)
Lied
Franz Schubert aloitti mies ja piano -trendin, jonka sijaiskärsijöinä nykyään ovat Billy Joelia ja Elton Johnia laulavien karaokefanien seuralaiset ympäri maailman. Schubert ei ehkä laulanut itse soittaessaan, vaan patisti jonkun ystävistään flyygelin nurkkaan sillä aikaa kun hän itse soitteli yksinkertaisia, hitaita ja mollivoittoisia säestyskuvioita. Tätä kaavaa toistamalla syntyi ainakin 600 laulua, eli liediä. Mistä Schubertin laulut sitten kertovat? Rakkaudesta, yksinäisistä kulkureista ja luonnonilmiöistä, yleensä näistä kaikista samaan aikaan!
Frédéric Chopin (1810–1849)
Nokturni
Chopin oli poikkeuksellisen yksipuolinen säveltäjä. Hänen luettelostaan ei löydy ainuttakaan teosta, jossa piano ei olisi mukana, mutta juuri siksi hän joutui miettimään uusia tapoja soittaa vanhaa soitinta. Voidaan väittää, että hän keksi tehdä sormiharjoituksista konserttikelpoisia ja maalaistansseista salonkikelpoisia, mutta hänen kaikista suurin saavutuksensa oli saattaa yömusiikki (nokturni) päivänvaloon. Ne ovat nykyäänkin tavattoman suosittuja. Nämä usein mollissa lilluvat haavekuvat perustuvat basson tasaiselle keinuntakuviolle ja melodioiden hitaalle mutta koristeelliselle lipumiselle niin, että sitä voi kutsua melankoliseksi lemmekkyydeksi. Asiaankuuluvasti ne on aina omistettu jollekin neitokaiselle, jolla oli aina Chopinin treffikutsujen aikaan jo ennalta sovittua menoa. Chopinin nokturnit on suurin syy siihen, että hänestä on tullut musiikkihistorian virallinen vellihousu, mikä on vain osa totuutta.
Franz Liszt (1811–1886)
Sinfoninen runo
Vaikka Franz Liszt tunnetaan kaikkien aikojen taitavimpana pianistina ja naistennaurattajana, ja vaikka hänellä oli sekä komeampi takatukka kuin John Lennonilla ja vaikka hän villitsi Euroopan musiikkifaneja nimeään kantavalla ”manialla” (Lisztomania) yli sata vuotta ennen Beatlesiä, vasta rauhoituttuaan ja uskoon tultuaan hänen musiikkinsa muuttui oikeasti kiinnostavaksi. Vähennettyään pianistintöitään ryhtyäkseen kapellimestariksi hän keksi tehdä kirjoista ja maalauksista inspiroitunutta musiikkia siihen malliin, että alkuperäisteosta ei tarvitse edes lukea tai nähdä, koska sen voi kuunnella. Lisztin sinfoniset runot ovat siis musiikillinen vastine Hollywoodin elokuvaversioille klassikkoromaaneista. Jokainen Goethen Faustia tarponut lukija kiittääkin Lisztin Faust-sinfoniaa ajan ja hermojen säästämisestä. Vaikka kuulijalla täytyy olla todella vilkas mielikuvitus pitääkseen musiikin ja taustatarinan synkassa, Liszt itse oli vakuuttunut keksintönsä toimivuudesta.
Giuseppe Verdi (1813–1901)
Historialliset, myyttiset ja veriset oopperat. Giuseppe Verdi otti elämänsä vakavasti ja työpöydällään lisäsi vielä pari kerrosta pessimismiä päälle. Verdi vuodatti verta. Siinähän ei ole mitään uutta, että oopperahahmo kuolee, mutta Verdi nosti oopperoidensa uhriluvut tarpeettoman korkeiksi ja päästi hahmonsa pois vasta viimeisenä oljenkortena, vaikka katsoja olisi heidän tilanteessaan luovuttanut jo pari kohtausta aikaisemmin. Verdi ei suinkaan ammu hahmojaan kuoliaiksi, se olisi liian helppoa. Sen sijaan hän kiduttaa niitä sen verran hitaasti, että aikaa ja energiaa piisaa kuolemaa odotellessa vaikka laulamiselle. Esimerkiksi Aida jää vapaaehtoisesti Radameksen kanssa luolaan nääntymään (ja laulamaan), Violetta odottaa tuberkuloosinsa pahenevan kunnes on saavuttanut kelpo kuolonduettokunnon ja Rigoletton Gilda kituu (jälleen vapaaehtoisesti) veitsi rinnassaan ja säkkiin tungettuna sen verran verkkaisesti, että ehtii viimeisillä henkosillaan ottaa osaa koskettavaan aarian. Katsoja saa kuitenkin rauhassa vieraantua verisistä tapahtumista, sillä yleensä Verdin oopperat tapahtuvat kaukana jossain keinotekoisessa historiassa.
Richard Wagner (1813–1883)
Pitkät, myyttiset ja veriset oopperat
Verdi, ikätoveri ja kollega ei tullut toimeen Wagnerin kanssa, mutta toisaalta niin ei kukaan mukaan. Wagneria ei kiinnostanut tehdä kuten muut, vaan hän loi oman tyylinsä, kirjoitti omat librettonsa ja rakensi oman oopperatalonsa. Elämänviisaudet hän luki kirjoista, jotka hän oli itse kirjoittanut. Wagner teki musiikkinsa mottoon ”tuplaa kesto, puolita jännitys”, ja venytti oopperansa kansantaloutta horjuttaviin mittoihin. Vielä nykyäänkin ammattiliitot joutuvat neuvottelemaan poikkeussääntöjä muusikoiden ja etenkin kuorolaisten työaikasopimuksiin, näytöksiä pitää aikaistaa, työssä käyvän on oopperaan ehtiäkseen käytettävä puoli päivää pitämättömiä saikkuja ja oopperatalojen väliaikatarjoilijoiden on jäätävä wagnerilaisiin ylitöihin. Kaikki tämä vain siksi, että Tristan ja Isolde eivät saa tuntienkaan väännön jälkeen sovittua parisuhteen pelisäännöistä tai koska Wotan pitää uppiniskaisesti kiinni näpistyksensä omistusoikeudesta, vaikka enemmistö tätä vastustaakin. Hei, se on vain sormus, niitä saa varmasti lisää!
Pjotr Tšaikovski (1840–1893)
Baletti
Pjotr Tšaikovskin onni oli, että hän ymmärsi jättää näyttämömusiikistaan lauluosuudet pois ja keskittyi pelkkien soundtrackien tekemiseen. Jevgeni Onegin ja Patarouva ovat tietenkin hienoja oopperoita, mutta jostain syystä oopperatalojen kalenterista löytyy aina paremmin tilaa Prinsessa Ruususelle, Pähkinänsärkijälle ja Joutsenlammelle, joissa ihmisääni ja ymmärrettävä juonenkuljetus on korvattu runsaalla sukkahousukankaalla ja abstraktilla raajojen liikuttamisella pääosin varpahillaan.
Giacomo Puccini (1858–1924)
Realityoopperat
Giacomo Puccini edusti niin sanottua verismiä. Toisin kuin voisi luulla, sanalla ei viitata siihen tosiasiaan, että myös Puccini nautti vuolaasti virtaavasta verestä. Verismi oli oman aikansa realitytelkkaria; jos Verdi teki mystisiä ja muka-historiallisia oopperoita, Puccini sävelsi uskottavia hahmoja oikeisiin ympäristöihin ja olemassa oleviin ammatteihin. Ja toisin kuin vanhempi kollegansa, hän päästi hahmonsa toisinaan menemään kivuttomammin ja vähemmillä kuolonkorinoilla realityn hengessä, koska tavallisestihan ihminen kuolee suoraa huutoa tai ääneti, mutta vain harvoin huolellisesti hiotulla vibratolla. Esimerkiksi Tosca hyppää kalliolta mereen (kuolemaa ei koskaan varmisteta, jatko-osaa odotetaan) ja Cavaradossi teloitetaan ilman, että hän edes osaa odottaa sitä. Totta kai Puccininkin hahmot usein jahkailevat kuolemistaan näytöksestä toiseen, mutta todistettavasti edes joskus verdiläistä tyyliä peitellymmällä korniudella.
Johann Strauss (1804/1825–1849/1899)
Valssit
Jos tarkkoja ollaan, Johann Strausseja on vähintään kaksi, nuorempi ja vanhempi. Mutta koska kukaan ei musiikin perusteella erota heitä toisistaan, riittää kun puhutaan Johann Straussista. Jotkut tykkäävät isästä, jotkut pojasta. Straussien lahja musiikkihistorialle ja Tonavan-matkailulle oli ¾ tahtilajiin perustuvan musiikin kloonaaminen teollisiin mittasuhteisiin, liukuhihnatuotteeksi, joiden yksilöt eroavat toisistaan yhtä paljon Coca-Cola ja Pepsi. Straussit ovat myös ratkaisseet meidän puolestamme uudenvuodenpäivän televisiotarjonnan jo kymmenien vuosien ajan, ja vaikka kukaan ei erota uuden vuoden Strauss-konserttia vuodelta 2016 vuodesta 1997, sen pois jättäminen ohjelmistosta on kansanraivolle täysin validi syy.
Gustav Mahler (1860–1911)
Jättiläissinfonia
Mahler saattoi loppuun sen, minkä Haydn oli aloittanut. ”Kolminkertainen muukalainen” Mahler kärsi vakavasta alemmuuskompleksista, ja sitä satoa kapellimestarit ovat niittäneet yli sadan vuoden ajan. Itsetuntoaan paikatakseen Mahler teki ylimittaisia sinfonioita niin isolle soittajistolle, että sai orkesterin lisäksi roudaritkin painamaan pitkää päivää visionsa eteen. Aluksi kaikki oli normaalia. Ensimmäinen sinfonia oli ihan tavallinen ja oppi-isänsä (niin ikään ressukana profiloituneen) Brucknerin mitoissa pysynyt teos, mutta jo toisessa sinfoniassa hän ymppäsi mukaan suurkuoron ja kaksi laulusolistia, jotka saavat 45-minuuttia lavalla hiljaa istuttuaan laulaa kumpikin yhden aarian. Kolmannessa sinfoniassa mitta sen kuin kasvoi, ja kahdeksanteen mennessä esittäjäluku nousi jo nelinumeroiseksi. Kaiken jälkeen Mahler ihan tosissaan ihmetteli, miksi hänen teoksiaan ei esitetä enempää. Mahtoiko hän tiedustella syytä orkestereiden toimistoilta?
Richard Strauss (1864–1949)
Sävelruno
Richard Straussissa yhdistyi Mahlerin suuruudenhulluus ja Lisztin egoistisuus, mistä seurasi useita kertomakirjallisuuteen perustuvia vaskifanfaareja konserttitalojen täydeltä. Hän oli jopa niin vakuuttunut säveltäjänkyvyistään, että väitti pystyvänsä pelkällä musiikilla kuvaamaan kokonaisen illalliskattauksen haarukoiden asennoista ja tuoppien täyttöasteesta alkaen. Nyt saatat ihmetellä, että eikö tämä ole ihan sama idea kuin Lisztin sinfonisella runolla. Kyllä on. Täysin sama. Mutta Strauss halusi ottaa musiikkilajista kunnian itselleen käyttämällä omista teoksistaan nimeä sävelruno. On myös Straussin ansiota, että niin moni muusikko valitsee ainakin kakkossoittimekseen käyrätorven; hänen Alppisinfoniansa kun vaatii peräti 23 kolme käyrätorvensoittajaa lauteille, ja sivusoitinkorvaus on muusikon kuukausipalkassa jo tuntuva lisä.
Tässä joitakin lempisäveltäjieni suosimia tyylejä, joilla he ovat jättäneet nimensä historian merkkimiesluetteloon. Jos sinulla on mielessä jokin säveltäjä ja hänen suosimansa lajityyppi, muoto ja tyyli, niin kerro ihmeessä se minulle vaikka alla kommenttikentässä!