Sergei Prokofjev: Pianokonsertto nro 3 C-duuri op. 26

“On vielä niin paljon kaunista sanottavaa C-duurissa”; sitä lausetta ei kukaan uskonut kuulevansa Sergei Prokofjevilta (1891–1953), mutta niin vain ajan vanhentava hammas puree nuoriin kapinallisiinkin. Valmistuttuaan kehnoin arvosanoin Pietarin konservatorion sävellyslinjalta vuonna 1909, nuori Sergei teki sitä mitä osasi parhaiten: pönkitti pahan pojan mainettaan. Hän oli arrogantti, hän oli eksentrinen, hän pystyi pianistina mihin tahansa. Hän latoi surutta viivastolle konservatiiveja kauhistuttaneita sointuja, paukutti pianoaan sormet ruvella, sohi “vääriä ääniä” sarkastisesti keskelle kauniita melodioita ja teki juuri päin vastoin kuin hyvä maku edellytti. Hänet tunnettiin viimeisen päälle virtuoosina, rautakouraisena koskettimien kalistajana, joka ravisteli niin konventioita kuin korvakäytäviä.

Vuosina 1911–13 Prokofjev aikoi säveltää peräti kolme pianokonserttoa, mutta valmiiksi hän sai vain kaksi. Ensimmäinen pianokonsertto teilattiin heti “musiikilliseksi mudaksi”, toinen aiheutti skandaalin käytännössä samoista syistä kuin edellinen. Säveltäjä oli poikennut liian kauas soveliaisuuden rajojen tuolle puolen. Kolmas pianokonsertto C-duurissa vihdoin valmistui vuonna 1921 kahdesta muusta konsertosta täysin erillisenä teoksena. Jälkiviisaasti voi todeta, että tauko tuli tarpeeseen.

Väliin jääneet kahdeksan olivat muokanneet Prokofjevin estetiikkaa merkittävästi. Nuori kapinallinen oli sinä aikana muuttunut aikuiseksi mieheksi, maailmaa kiertäväksi pianistiksi, jonka monia sävellyksiä leimasivat uusklassinen selkeys ja paikoin jopa romanttinen melodisuus. Jo vallankumouksen aikoihin säveltämänsä, nuoren Prokofjevin tyylille täysin vieras Klassinen sinfonia (1917) ja länteen muuton jälkeen ilmestynyt baletti Narrin tarina (1920) vihjasivat, että pahan pojan maineeseen oli ilmestymässä säröjä.

Kolmas pianokonsertto on edellisiin verrattuna kesy, mutta näennäisestä perinteisyydestään huolimatta ole klassisen kevyt tai missään nimessä sovinnainen, vaan se sallii isojakin vapauksia solistiselle rellestämiselle ja riitasointujen korostamiselle. Moninaisuus johtuu osin sävellystyön pitkästä aikajänteestä. Prokofjev oli vuosien aikana luonnostellut konserttoa, aloittanut ja lopettanut eri projekteja ja kirjoitellut muistiin aihioita, joille ei ollut löytynyt käyttöä. Hän ei silti tohtinut heittää valmiita ideoitaan hukkaan, vaan keräsi ne yhteen ja ripotteli ympäri kolmatta konserttoa samojen raamien sisään, olkoonkin, etteivät ne missään kohtaa sulaudu täysin orgaaniseksi kokonaisuudeksi. Tämän Prokofjev käänsi vahvuudeksi; erityylisten taitteiden nokkakolarit aiheuttavat niin yllättäviä reaktioita, että niiden yhdistelmistä muodostuu teoksen persoonallisin piirre. 

Kolmas pianokonsertto syntyi lopulta Prokofjevin lomaillessa Bretagnessa ja se kantaesitettiin Chicagossa Frederick Stockin johdolla. Solistina oli aiempien konserttojensa tapaan Prokofjev itse. Konsertto otettiin poikkeuksellisen lämpimästi vastaan ja se pysyi Prokofjevin konserttiohjelmissa pitkään. Hän jopa soitti sen studiossa vuonna 1932 ainoana oman konserttonsa levytyksenä.

Heti ensiosan Andante – Allegro alussa vedetään mattoja alta useammin kuin kerran: tunnelmaksi ehdotetaan idyllistä puupuhallinpastoraalia, mutta pian jouset ottavat ohjat äkkipikaisella juoksutuksilla vieden musiikin täysillä kohti uusia metkuja. Myöhemmin tuo sama juoksutus kuullaan pianolla, jonka pelkkien valkoisten koskettimien nakutus päättyy odottamattomaan gis-säveleen. 

Toinen osa Andante pohjautuu vuonna 1913 kesken jääneeseen kappaleeseen Teema ja muunnelmia. Osa alkaa lievästi sarkastisena marssina, kehkeytyy kipinöiviksi yhteenotoiksi ja lemmekkääksi lauluksi, kunnes kaikki vaimenee lopulta arvoitukselliseen päätökseensä. 

Finaali Allegro ma non troppo – nopeasti muttei liian – juontuu vuoteen 1918 ja keskeneräiseen juosikvartettoon. Se on pianistinen herkkupala, joka vaatii solistilta muskelia ja ketteryyttä kaikin tavoin; isoja hyppyjä, juoksutuksia, suurten sointumassojen hallintaa. Unohtakaa säveltäjän toopputtelu ja maltillisuus; konserton loppukiihdytys on mitä sumeilemattominta tykitystä, jossa kaikenlainen liioittelu on hyveellistä.  

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.