Kuinka minusta tuli musiikkitoimittaja, osa 2 – Piikkiporaajasta kaatopaikalle

Lue ensin osa I.

Hakeuduin henkilöstövuokrausfirman kautta raksa-apulaiseksi. Ensimmäinen työkohteeni oli purettava laitoskeittiö Tapiolassa. Meitä oli työmaalla tasan kaksi, minä ja pari vuotta nuorempi teekkarifuksi, jolla oli tasan yhtä paljon kokemusta raksaamisesta kuin minulla. Hän oli saman vuokrafirman listoilla, eli koko työmaa pyöri käytännössä kahden taidottoman tumpelon voimin. 

Työnjohtajaa meillä ei ollut, ellei sellaiseksi lasketa tyyppiä, joka kävi pari kertaa viikossa huokailemassa ja pyytelemässä anteeksi työkalujen surkeutta ja sitä, että hommat ovat niin levällään. Hän laahusti työmaalla lähinnä muistuttelemassa meitä siivoamisen tärkeydestä. Kerran hän toi mukanaan toisenkin huokailijan, ryhdikkäämmästä pään asennosta päätellen lähimmän esimiehensä. “Ei, ei, ei… ei tule tästä nyt kultaa eikä hopeeta sulle, ei, ei” huokailija nro 2 huuteli osoitellessaan kivipölyn peittämiä nurkkia. Minun kävi huokailija nro ykköstä sääliksi.

Vaan eipä himmeimmistä mitaleista voinut vain häntä syyttää. Hänhän ei ollut tehnyt asian eteen mitään, toisin kuin me aloittelevat duunarit – me teimme, joskin hyvin vähän. Työpäivämme alkoi aina klo 7.00. Olimme täsmällisesti paikalla heti aamusta, mutta koska kukaan ei koskaan vahtinut meitä iltapäivästä, luistimme töistä säännöllisesti etuajassa; yleensä viimeistään klo 15.15, koska silloin kello oli käytännössä jo 15.30 eli melkolailla klo 16. 

Minun hommani oli pujotella tylsällä piikkiporalla sähköjohtoja ja vesiputkia väistellen pitkin keittiön seiniä ja lattioita. Välillä hioin kaakelipintaa ruvelle käsipelillä, ja vaikken koskaan ymmärtänyt miksi, tein työtä käskettyä. Revin ilmanvaihtoputkistoa seinistä ja katoista, kannoin kalustoa pihalle. Kerran nostimme noin 300-kiloisen padan trukin päälle, tai siis melkein trukin päälle niin, että se kaatui ja runnoi padan alle jemmatun kuumavesiputken poikki. Onneksi huokailija oli huokaillut meille reitin päävesisulkuun juuri tällaisten haverien varalle ja pahimmilta vesivahingoilta säästyttiin.

Työ oli ehkä rehellistä, mutta paskaisten puuhien asteikolla piikkaaminen asettuu ihan kärkipäähän. Keittiön ilmatila täyttyi aina hetkessä niin sakeaksi kivipölystä, että jokainen päivä kului kuin höyrysaunassa, mutta kosteuden sijasta iholla leijui kalkkia, betonia ja testosteronilla laimennettua hikeä.

Tuhon nostattamalta pölyltä oli mahdotonta suojautua, vaikka parhaani tein. 

  • Hengityssuoja: turha. Kuonokoppaan kertyi niin paljon kosteutta, että silmälasini saivat huurteisen peitteen tuossa tuokiossa. Piikattavat pinnat oli tunnusteltava käsikopelolla. 
  • Suojalasit: tarpeettomat. Niitä oli tietenkin pakko käyttää, jos ei silmien takia niin siksi, etteivät lentelevät pikkukivet naarmuttaisi rillejäni. Ei niiden alta mitään nähnyt, sen takasi kuonokopasta huokunut höyry.
  • Pipo, hanskat ja takki: hyödylliset, mutta epämukavat. Jotta kasvoillani ei olisi yhtäkään paljasta kohtaa, vedin aina pipon päähän, takkini kaulukset ylös ja hanskat hihojen ylle. Jo ennen lounastaukoa kehoani halkoivat vuolaana virranneet hikinorot, aina niskavillojeni yläjuoksulta housunkauluksesta pilkottavaan deltaan. Nimitän noroja valkoiseksi ja siniseksi Niiliksi. Kotiin päästyäni valutin hiuksistani lattiakaivoon betonipölystä uutetun ruskeanharmaan Niilin. Pesin tukkani joka päivä välttääkseni kivettyneen pään syndrooman.

Asuin silloin Kalliossa. Kuljin duuniin Hakaniemestä Metrolla Kamppiin ja sieltä bussilla Tapiolaan. Kokemuksen eksotiikka jaksoi kiehtoa noin kolme päivää, sitten työmatkalaisen arki tuli vastaan. Joka jeesuksen aamu olin oman elämäni Bill Murray, lukittuna Murmelin päivän suljettuun aikakapseliin vailla mahdollisuutta pakenemiseen. Tuijotin samoja naamoja istumassa samoilla bussinpenkeillä, kertaamassa samojen ihmisten kanssa samoja joutavia juttujaan. Minä en tietenkään kuulunut joukkoon, minä olin erikoistapaus. Minähän matkustin yksin enkä voinut puhua samoja juttuja kenenkään kanssa.

Suuri löytöretkeni oikeiden töiden tutkimattomaan maailmaan päättyi vain pari viikkoa alkamisensa jälkeen. Kuten jokainen itseään kunnioittava jänishousu, päätin sen tekstarilla.  

“Moi! Nyt sain niin hyvän työtarjouksen, etten voinut mitenkään siitä kieltäytyä. En siis tule enää töihin maanantaina.” –J

En tietenkään ollut saanut työtarjousta mistään. Se oli minulta nilkkimäinen veto, mutten kadu sitä. Meillä oli pomon kanssa keskinäinen kana kynittävänä. 

Olin nimittäin ennen sivarivuottani tehnyt hänelle työpäivän muuttomiehenä. Se oli surkeasti organisoitu toimistomuutto täysin alimitoitetulla miehityksellä. Se venyi ja venyi eikä tuntunut koskaan loppuvan. Lopulta pääsin kotiin klo 01.00 kannettuani sitä ennen toimistokaappeja firman tiloista kadulle portaita pitkin 17 tuntia putkeen ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta saati bonusta. Kun tohdin vaatia ylityökorvausta täysin kohtuuttomasta työpäivästä, hän uhkasi minua lakimiehellään ja vetosi työehtosopimukseen, jonka olin kuulemma allekirjoittanut. 

Kyllä, työskentelin pomolle, joka ei tiennyt eroa työsopimuksen ja työehtosopimuksen välillä. Tai sitten hän luuli, että minä en erota niitä. Joka tapauksessa sain lopulta puhuttua 5% korotuksen sen päivän palkkaani. Se oli silloisen veroprosenttini verran. Henkilöstövuokrausfirmoja ei tunneta korkeasta moraalistaan. 

Tällä kertaa oli minun vuoroni kyykyttää, mutta eiköhän pomoni selvinnyt siitäkin. Enemmän jäin pohtimaan huokailijan kohtaloa. Putosiko hän nyt lopullisesti mitaleilta minun ohareideni vuoksi? Tuskin sentään, mutta sen koommin en ole jättänyt työnantajiani saati asiakkaitani kuseen. 

Olin nyt työtön omalla irtisanoutumisellani, minulla ei ollut rahaa eikä liioin opiskelupaikkaa. Vaikka olisin voinut koska tahansa lampsia yliopistolle ja aloittaa opinnot kesken kauden, en kuitenkaan halunnut sitä tehdä, koska halusin aloittaa opiskelemisen samalta viivalta kuin muutkin. 

Tulostin jo tiliotteeni sossua varten ja pummasin vanhemmiltani rahaa käteisellä, jotta siitä ei jäisi jälkiä. No, sossun maailma tuli minulle parin viikon jälkeen tutuksi kyllä. Ei tosin sen asiakkaana, vaan sossun tilaamana muuttomiehenä. Kalusteiden kantaminen on yksi ainoista asioista, joita voi tehdä ilman mitään koulutusta.

Jätesäkkejä, koiranpaskaa ja huumeneuloja

Pestin saaminen ei ollut vaikeaa, olinhan jo lukioikäisenä tehnyt satunnaista muuttokeikkaa kantamalla pesukoneita, vaatekaappeja ja maljakoita ympäri pääkaupunkiseutua paikasta A paikkaan B. Olen myöhemmin huomannut, että lähes kaikki tuttavani ovat jossain vaiheessa tehneet muuttomiehen hommia. Se ei ole hassumpi tapa tienata leipäänsä, etenkin jos pystyy ylenkatsomaan työstä vääjäämättömästi seuraavat tuki- ja liikuntaelinsairaudet.

Muuttomiehen hommat kuulostavat toisteisilta, mutta oikeasti jokainen päivä on erilainen. Vasta aamulla nimenhuudon aikaan sai tietää, mihin päin lähdetään ja mitä päästään kantamaan. Työpäivän pituuden ja tunneista kertyneet tienestitkin sai tietää vasta kotimatkalla. Päivän pituus saattoi olla mitä tahansa kolmen ja 20 tunnin väliltä.

Työt jaettiin aina kuskien mukaan. Joka aamu porukka kokoontui pohjoishelsinkiläisen teollisuusalueen keskellä seisoneen hallin eteiseen odottamaan, että pomo ilmestyy toimistostaan parven reunalle käsissään paperinippu. Sieltä hän huusi ensin kuskin ja pari apumiestä, ja antoi vielä viimeiset ohjeet kuten “siellä ei sitten ole hissiä” tai “ottakaa pianonkantoliinat mukaan”. Tunnit alkoivat raksuttaa siitä hetkestä.

Ihan ensiksi mentiin kahville puoleksi tunniksi. Muuttomiehen palkkio on tuntivelotteinen, joten jokainen venytetty minuutti on kotiin päin.

Edustavimman näköiset ja kokeneimmat kuskit saivat parhaat keikat, eli toimistomuutot tai ulkomaiden muutot. Resuisemmat kuskit pantiin hoitamaan milloin mitäkin keikkaa, esimerkiksi sosiaalitoimiston maksamia muuttoja. Niistä tuonnempana.

Minäkin pääsin toisinaan purkamaan ulkomaiden paluumuuttajien tavaroita. Se oli leppoisaa. Muutot menivät usein firman laskuun eikä tuntiveloitteisten päivien venyttäminen stressannut asiakasta turhilla taloudellisilla rasitteilla. Lähtömaassa tavarat oli aina pakattu loogisesti ja merkitty selvästi, pahvissa ja paperissa ei ollut säästetty ja tavarat olivat laadukkaita. Toisin sanottuna ne pysyivät ehjinä kannettaessa kontista kotiin. 

Toisinaan paluumuuttajat piffasivat jopa pitsat ja kebabit koko porukalle. Eräs Meksikosta palannut Nokian insinööri tutustutti minut chipotle-kastikkeeseen, joka tuli elämääni jäädäkseen. Muutaman kerran isäntä tarjosi kaljatkin, ja mikäs siinä on kannellessa laatikoita pienessä kaljassa kesähelteillä yhdeksän ja puoli euroa tunnilta. 

Paskimpia keikkoja – kirjaimellisesti – olivat sosiaalitoimiston tai ulosottomiehen tilaamat muutot. Sossukeikoista tuli joskus todella kiusallisia kokonaisuuksia: ensin potkittiin asiakas hereille sohvaltaan, sitten pakattiin romut jätesäkkeihin tai mihin vain saatavilla olevaan ämpäriin, muistettiin väistellä lattialle unohtunutta koiranpaskaa ja pidettiin hyvä huoli, että lipastot pysyvät kasassa juuri ja juuri sen aikaa, että muuttofirman vastuu ehtii raueta. 

Kantajana pääsin todistamaan köyhyyttä lähiökolossien kulissien takana, eikä se näky ollut lohdullinen. Useimmiten sossumuutot olivat silti kuin mitä tahansa asuntomuuttoja, maksaja vain sattui olemaan kaupunki.

Ulosottaminen saattoi olla vielä surullisempaa. Sen tein vain kerran, Kannelmäessä. Ulosottomies ei ollut huolinut vuokralaiselta ainuttakaan esinettä. Syynkin huomasi hetimmiten. Kämpän lattialla lojui koko sekakäyttäjän viikonloppusetti, pitsalaatikoita, neuloja ja tekopeniksiä, pari pornolehteä ja pahimpana kaikista: Lordin debyyttialbumi Get Heavy

Kannelmäkeläisen vuokrakaksion lattialla muuttomiehiä odotti lohduton näky.

Oli sydäntäsärkevää nähdä asukas itkemässä kuistilla sillä aikaa, kun koko hänen elämänsä, kaikki materiaalinen omaisuus valuu hänen silmiensä editse ensin kuorma-autoon ja siitä kaatopaikalle. Koetin ohjata ajatukseni pois ihmiskohtalosta ja heittäytyä tehtäväänsä toteuttavaksi tunteettomaksi kantorobotiksi. Tämän ihmisen elämän kiinnityskohdat löytyvät tätä nykyä Ämmässuolta. Paiskoimme kaikki suonensisäisten päihteiden tahraamat paskat yhteen ja samaan kasaan, syntymättömien sukupolvien riesaksi maatumaan sadoiksi vuosiksi.

Ennen kuin lähdimme paluumatkalle kohti Helsinkiä, kähvelsin kasasta huippukuntoisen porakoneen sekä Black Sabbathin Tyr-albumin. Panin reppuuni myös muutaman astrologiaa käsittelevän kirjaston kirjan palauttaakseni ne takaisin kaupungille. Selvisi, että niitä ei ollut edes lainattu. Ne oli siis varastettu. Sabbathin olen sittemmin lahjoittanut jollekin, jota sitä osaa arvostaa, mutta porakoneella asensin naulakon eteiseeni vielä viime talvena.

Mitä tapahtuu, jos 75 kiloa lihaa läsähtää pahvia vasten?

Muuttomiehenä kannattaa viettää useampikin viikko, kahdestakin syystä. Ensiksin kestää aikansa oppia täydellinen nokkakärrytekniikka. Se ei ole niin helppoa. Itse jouduin monesti opastamaan nuorempia kesähessuja muuttolaatikoiden pinoamisessa, pesukoneen sitomisessa ja johdattelemaan kierreportaiden ja suorien portaiden hienovaraisiin eroihin. Olin liukunut vatsa asfalttia vasten nokkakärryjen perässä lumipenkkaan kyllin monesti, jotta olin noussut kusetusasiantuntijasta kokemusasiantuntijaksi.

Toinen etu on se, että vanhempana muuttomiehenä saa etuoikeuksia. Jos miehiä oli enemmän kuin autossa istuimia, kokeneimmat meistä saivat oikeuden istua muuttomatkat ohjaamossa. Kyllä vain, aloittelevat kesähessut pantiin usein laista ja asetuksista piittaamatta “sikaosastolle” eli tavaratilaan. Sinne kirjahyllyjen ja huonekasvien keskelle hytkymään. Kun muuttotavaraa pakattiin autoon, tavaroiden keskelle oli jätettävä asianmukaiset kolot kesähessuille. Nojatuoli tai sohva runnottiin lastin viiimeiseksi, ja jos sohvaa ei ollut, mikä tahansa tasainen pinta sai kelvata – pöytä, laatikko, pesukone. Oli silkkaa tuuria, etten koskaan saanut päähäni irtonaisena heilunutta maljakkoa tai lamppua.

Sikaosastossa matkustaminen ei ollut niin ikävää kuin kuulostaa. Joskus se oli peräti jännää, etenkin jos kuljettaja “unohti” kytkeä kontin valot päälle ja sai matkustaa pilkkopimeässä, keskittyä kuuntelemaan dieselmoottorin rahinaa ja kuormaliinojen kolinaa, arvailemaan vauhdista ja mutkista ollaanko jo motarilla vai paineleeko kuski ylinopeutta muuten vain. 

Joskus muuttoporukan puheenaiheet olivat sillä tasolla, että valitsin ohjaamon sijasta ilman muuta pimeän sikaosaston, etenkin jos olimme viemässä ulkomaankeikan pakkausjätteitä sorttiasemalle. Silloin sai heittäytyä levyksi paperiroskan päälle, kellua pehmeiden laatikoiden pedissä ja ristiä kätensä, että kolarin sattuessa meksikolaisten aaltopahvien pino kestäisi ainakin 75 kiloa paiskautuvaa lihaa ja luumassaa ilman, että niihin sidottu sielu puristuu elottomaksi kasaksi maantien laitaan. Onneksi pahveja ei koskaan tarvinnut koetella köllöttelyä kovemmassa rypistyksessä.

Siitä huolimatta, että työpäivät saattoivat venyä ja iltaisin makasin sängyllä paikkaamassa sekä ruumiini että sieluni ruhjeita, muistelen lämmöllä lyhyeksi jäänyttä uraani asiainkantajana. Se on tehnyt minusta paremman ihmisen. Tutustuin monenlaiseen hyypiöön, muukalaislegioonalaiseen, rappioalkoholisteihin ja raivoraitistuneisiin, moneen ja taas moneen rasistiin, lukiolaisiin, entiseen poliisiin sekä valitettavan moneen nykyiseen tai tulevaan narkkariin. Näiden tuttavuuksien vuoksi osaan olla luontevasti minkälaisessa porukassa tahansa, enkä enää ihmettele vastaani tulevien maailmankatsomusten kapeutta. Rasistikin on rasisti vain sellaiseksi ryhtyessään, loput aikaansa hän on ihan tavallinen työtä tekevä perheenisä, joka tekee varmasti parhaansa elääkseen jotakuinkin kunniallista elämää.

Useat työkaverini olivat silti ihan tavallisia nuoria miehiä, välivuosilaisia ilman selvää suuntaa, kuten minä. 

Vaan en ollut kauan.

Kun aikansa köllöttelee kuorma-auton lattialla suhaamassa pitkin lähiöitä ja kaatopaikkoja jätesäkkiin sullottujen tekopeniksien ja herskaneulojen seassa 9,50€/tunti miinus verot, iltapäivien viettäminen luentosalien hiljaisuudessa alkaa kuulostaa varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Lue myös osa 3.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *