Kuinka minusta tuli musiikkitoimittaja, osa 3 – Maksoin toimittajan oppirahat

Lue ensin osa 2.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2004, äidinkielen taitoa koeteltiin kahden tekstin kirjoittamisella. Ensimmäinen piti kirjoittaa otsikon perusteella, toinen aineiston perusteella. Kirjoitin aineistoaineeni uskonnosta, vaikken ole uskonnollinen sanan kirkollisessa merkityksessä, Jeesus sana ei ole koskettanut minua eteiskynnystä lähempää. Mutta tämä ylioppilaskokeeseen valittu lausahdus puhutteli:

“Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”

Johannes 21:18

Enää en tiedä, mitä tuo Raamatun jae yrittää sanoa, mutta silloin Jeesuksen sanat johdattivat pohtimaan vapaata tahtoa, kohtaloa ja sukuni minulle määräämää osaa elämässä. En ole tähän päivään lakannut harmittelemasta sitä, etten luonteeltani ole kiinnostunut tuotantotaloudesta, matematiikasta tai fysiikasta, tai ylipäänsä mistään rahaksi muutettavasta osaamisesta. 

Sen sijaan oli voittanut geenilotosta taipumuksen taiteelliseen turhanjauhamiseen jo neljännessä polvessa. Kotona ei koskaan puhuttu vaurastumisen autuaaksi tekevästä voimasta, pikemminkin taitettiin peistä filosofisista pulmista ja monitulkintaisista tunnetiloista. Jos nyt saisin valita, vaihtaisin osan viisastelukyvystäni maltilliseen ahneuteen ja lisäisin mukaan ripauksen häikäilemättömyyttä, jolla saisin puhuttua itselleni edes parin tonnin säännölliset kuukausitulot ja palkallisen lomamatkan. Se taitaa olla jo myöhäistä.

Humanistin speksit

Ylioppilaskirjoitusteni aikaan en ollut matkalla yliopistoon lukemaan musiikkitiedettä. En tiennyt, että tulisin joskus vielä maksamaan laskuni kriitikon palkkioilla ja klassisen musiikin mielipideautomaattina samaan tapaan kuin isäni. Kylvö oli tuossa vaiheessa silti laskettu.

Kolme vuotta myöhemmin seisoin nilkkojani myöten musiikkitieteessä. Olin television nuortensarjoista oppinut, että yliopisto-opiskeluun kuuluu piristeiden suurkulutusta, valvottuja öitä ja apposelleen niitattuja silmäluomia tuhatsivuisten tiiliskivien välissä. Luennoilla ja tenteissä sattuu tuon tuosta pyörtymisonnettomuuksia, joiden dramaattisena vastapainona juhlitaan nenä valkoisenaan diskopallojen katveessa, kiristetään dekaanilta kymppejä ja paneskellaan edustusjoukkueen pelinrakentajaa ja/tai cheerleaderiä vessassa.

Musiikkitieteen todellisuus oli toista. Emme me tarvinneet piristeitä, panemista tai pyörtyilyä lisätäksemme draamaa dominanttisointujen ja teemaesiintymien alleviivaamiseen. Partituurien lukeminen piti aivomme virkeinä ilmankin. 

Opiskelijabileet olivat kyllä villejä – jos vertaa vanhainkodin vastaaviin. Laulettiin, soitettiin, juotiin korikaupalla keskikaljaa ja väiteltiin esimerkiksi Tristan-soinnusta. Täydellisten juhlien kaavaa ei ollut, mutta yksi ohjelmanumero toistui säännöllisesti, kun noin kuusi tölkillistä kaljaa henkilöä kohden oli vaihtanut alumiinisesta säiliöstä nahkatankkiin. Silloin yksi jos toinenkin tulevaisuuden toivo alkoi kiehua kiukusta. “…mut oikeesti, miks me opiskellaan tällaista alaa kun kenellekään ei ole kuitenkaan töitä?!”

Se on hyvä kysymys. Ja itse asiassa ainoa kysymys, jolla on tässä yhteiskunnassa enää merkitystä. Se on paljon polttavampi puheenaihe kuin se, missä sävellajissa Tristan-sointua pitää tulkita. Se on ennen kaikkea kysymys, johon ei kannata odottaa vastausta humanistiselta tiedekunnalta. Siellä meitä koulutetaan musiikin tutkijoiksi, ei festivaalityöntekijöiksi, ei kustantajiksi, ei muusikoiden agenteiksi – työelämään opitaan ammattikorkeakoulussa. Toimittajaksi haluavat saavat hekin etsiä oppinsa muualta.

Ihmisten energiat voi tuntea ihollaan, jos sellaiseen on taipumuksia. Koin kollektiivisia kauhun väristyksiä siitä, että kaikki täällä oppimamme taidot riittävät lopulta vain siirtämään meidät luentosalin takaosasta sen eteen selostamaan Power Pointteja hehkulampun särinän saattelemana. Skenaarion aiheuttama apatia kelpaisi vaikka väitöstutkimuksen aiheeksi: Pessimismin ja perusteettoman resilienssin lineaariset vaikutukset kollegiaalisiin ambitioihin musikologisessa oppimisympäristössä  – behavioristinen näkökulma.

Paitsi turhautuneita ja huolissamme, olimme aavistuksen ylpeitäkin valitsemastamme alasta. Olimme tulevaisuuden velkavankeudesta piittaamatta valinneet tavoitella tietoa ja sivistystä. Olimme sitoneet vyömme itse ja menneet minne halusimme, emme seuranneet rahan korruptoivaa kutsua opiskelemalla taitoja, joista voisi olla hyötyä työelämässä. Olimme päättäneet istua uhkapelipöytään, haalineet käteemme ässäparin ja panneet pottiin koko toimeentulomme; päävoittona olisi pino täyttämistä odottavia apurahahakemuksia ja kanta-asiakaskortti työvoimatoimiston kättelykurssille.

Ahdistavista näkymistä huolimatta yliopistollinen sivistyminen oli minulle itseisarvo, enkä ollut sulkenut pois tutkijankaan uraa. Minua eivät luentosali ja Power Point ajatuksena pelottaneet, mutta tiesin tutkijapaikkojenkin olevan kiven alla. Yksi asia oli joka tapauksessa varmaa. Elättäisin itseni sitten tutkijana tai toimittajana, tulevaisuuttani varten minun olisi keskityttävä vain yhden asian opettelemiseen.

Kirjoittamiseen.

Musiikkitoimittajan ABC

Musiikkitieteen ainejärjestöllä Synkoopilla oli ja on edelleen oma lehti, vuonna 1978 perustettu Synkooppi. Se nautti aikoinaan jonkinlaista kulttimainetta musiikkialan keskustelunherättäjänä, mutta ne ajat olivat jo minun aikanani menneitä. Opiskelijoilla ei ollut enää aikaa kirjoitella järjestölehtiin ja kuluttaa kalliita kannanottojaan huvikseen. Meillä meni kaikki energia luentopäiväkirjojen, esseiden ja tenttien kirjoittamiseen, illat kuluivat Alepan kassalla tai varastolla.

Tämä ei ollut valintakysymys. Jos opintopisteitä ei herunut riittävän kovaan tahtiin, Kela kantoi kotiovelle ukaasin ja opintotoimisto kutsui puhutteluun. Nykyopiskelijan osana on saada joko palkkaa tai opintopisteitä, harjoitteleminen ainejärjestölehteen kirjoittamalla on toissijaista luksusta.

Lehden alennustila oli konkreettisesti käsinkosketeltava, sillä jokainen numero tuntui edellistä ohuemmalta. Kirjoittajia ei meinannut löytyä, vaikka lehden toimikunta kiersi bileissä ja luennoilla maanittelemassa meitä sinnikkäästi.

Olin opiskelijatovereitani onnekkaampi. Olin saanut iltatöitä vahtimestarina samasta opistosta, jossa uhrauduin isänmaan puolesta aukomalla ovea nappia painamalla. Silloin sain palkkaa alle vitosen päivässä, nyt sain kympin tunnilta eikä oven tuijottaminen estänyt minua kirjoittamasta esseitä ja luentopäiväkirjoja tai lukemasta tenttiin.

Pystyin myös kirjoittamaan artikkeleita Synkooppiin. 

Ensimmäinen juttuni oli kolumni klassisten teosten lisänimistä, kuten Kuutamosonaatti ja Reiniläissinfonia. Olin niitä vastaan. En enää muista syytä, mutta asioiden vastustaminen tuntui silloin hedelmälliseltä tavalta lähestyä niitä.

Kolumni on yksi elämäkerrallista merkkitapauksistani. Sillä hetkellä, kun Synkooppi-lehden numero tippui postiluukustani, olin virallisesti kirjoittanut ensimmäisen julkisen mielipiteeni musiikista. 

Jatkoin harjoittelemista kirjoittamalla Synkooppiin myös levyarvioita, mikä olikin kannattavaa, koska arvostelemansa levyn sai palkkioksi pitää. Pidin järjestelyä epäreiluna vaihtokauppana konkurssikypsien levyfirmojen kannalta. Lisäksi laadin tietovisan oopperasta.

Noin kolme vuotta opiskeltuani sain ensimmäisen rahakeikkani toimittajana. Suhteilla, kuinkas muutenkaan. Siihen aikaan radiossa oli kanava nimeltään Rondo FM. Se soitti tauotta klassisen musiikin koetelluimpia hittejä ennen kuin siitä tuli Kiinan pehmeän propagandakoneiston Suomen-pää-äänenkannattaja. 

Isääni oli pyydetty toimittamaan Rondo FM:lle ohjelmasarjaa, jossa hän selittäisi musiikin termejä selkokielellä ja soittaisi lopuksi vielä asiaa selventävän musiikkinäytteen. Hän suostui sillä ehdolla, että voisi jakaa työt minun kanssani. 

Se kävi Rondolle, se kävi minulle. 

Perkasin musiikkisanakirjoista pitkän listan termejä, joiden kuvittelin herättävän hämmennystä tavallisessa kuulijassa. Näitä olivat mm. sonaatti, kadenssi, kromaattinen, fuuga ja niin edelleen. Sitten supistin listan 30 yleisimpään mutta monimutkaisimpaan termiin, etsin niitä parhaiten ilmentäviä kappaleita – fuugaa kuvasi Bachin a-molli sarjasta Das Wohltemperierte Klavier, kromatiikkana Carmenin Habanera, kadenssina Sibeliuksen viulukonserton soolokadenssi – ja luonnostelin niihin selityksiä, jotka isäni sitten muokkasi suuhunsa radiossa. Kaikki työvaiheet jaoimme jotakuinkin puoliksi. Sarjan nimeksi tuli Musiikin Do-Re-Mi.

Habanera on kromaattinen.

Olin nyt virallisesti tehnyt palkkatöitä toimittajana.

Toisinaan yliopisto tarjosi joitakin kursseja, joista oli kouriintuntuvaa hyötyä työelämässäkin. Yhden niistä vetivät Yleisradion musiikkitoimittajat Janne Palkisto ja Karoliina Vesa. Kurssin aihe oli musiikkijournalismi, ja vaikka journalismin etiikkaa sivuttiin, teoriaa oli korkeintaan mausteeksi. Kurssin sisältö oli puhdasta käytäntöä, toimittajan arkea, johdatusta journalistin ajattelutapaan.

Kurssi suoritettiin osallistumalla radio-ohjelman tekemiseen. Se lähetettäisiin suorana Ylellä meidän opiskelijoiden juontamana, mikä oli avokätinen myönnytys yleensä niin ammattimaisesti toimivalta yhtiöltä. Minä osallistuin nauhoittamalla haastattelun. Koska olin hyvin arka ja siksi melko mielikuvitukseton ihminen, haalin kaikista mahdollisista vaihtoehdoista haastateltavaksi sen, jonka tunsin entuudestaan ja jota uskalsin siksi jututtaa: musiikkitieteen professorin Eero Tarastin. Kysyin häneltä esimerkiksi, miten keskieurooppalaiset ja suomalaiset yleisöt eroavat toisistaan. Tein sen ilmeisen luontevasti, koska sain paljon kehuja esiintymisestäni, vaikka kyllä minua jännitti.

Koin olevani oikealla polulla.

Nuori vihainen mies

Olin yliopiston ainoita klasarihörhöjä. Muut opiskelijat kuuntelivat konemusiikkia, jazzia ja etnoa, joten jäin perversioineni ilman vertaistukea. Koin olevani yksinäinen mutta urhea valopilkku kituliasta kuolemaa kokevan alan tulevaisuudessa. Enää en koe olevani yksinäinen saati urhea, mutta klassisen musiikin toimittajakunnan nuorisosiipeen taidan vieläkin kuulua – jopa 34-vuotiaana. Olen musiikkijournalismin Osku Pajamäki, joka ei anna 50 ikävuoden himmentää hänen itse kiillottamansa sädekehän hohtoa demariaatteen tulevaisuuden toivona.

Konservatiivinen musiikkimakuni oli kiinnittänyt professori Tarastin huomion. Hän oli viitisen vuotta aiemmin perustanut yhdessä Ralf Gothónin, Ilpo Mansneruksen ja Arto Noraksen kanssa klasariin keskittyvän verkkolehden amfion.fi:n. Se kaipasi kipeästi uutta päätoimittajaa sellisti Juho Laitisen vetäydyttyä muihin hommiin. Tarasti kysyi minua Amfionin päätoimittajaksi ja sitä pyörittävän yhdistyksen toiminnanjohtajaksi. Suostuin, vaikken ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa enkä ollut edes kuullut Amfionista. Jaoin tehtävän Auli Särkiön kanssa.

Hyppäsimme Aulin kanssa täysin ummikkoina Laitisen jättämiin saappaisiin. Saimme lyhyen johdatuksen nettisivujen päivättämiseen, muovikassillisen sekalaisia papereita ja numeron, johon soittaa hädän tullessa. Jos tehtävä olisi ollut vain kirjoittamista, se olisi luonnistunut ilman halvauksia ja paniikkia. Mutta sen lisäksi meidän piti maksaa laskuja, palkkioita avustajille, päivittää nettisivuja, pitää Amfionia esillä Facebookissa ja käydä pokkaamassa satunnaisia kunniakirjoja kokkareissa. Niin, ja hakea apurahoja. Etenkin hakea apurahoja.

Auli oli jo julkaissut runoja ja kirjoittanut jotain Amfioniinkin, minä olin julkisena kirjoittajana täysin aloittelija. Synkooppia ei voi laskea julkiseksi, sitä lukeakseen piti eksyä ainejärjestön kokoushuoneeseen Vironkadulle tai tilata lehti kotiin. Nykyään sitä voi lukea myös verkossa.

Amfion oli perustettu uljain visioin vuonna 2006, mutta jo parissa vuodessa se oli päässyt ummehtumaan sibisläisten sisäpiirivitsiksi. Syntyaikoinaan se taisteli taiteen viihteellistymistä vastaan, kantoi korkealla moniäänisen musiikkikritiikin himmenevää soihtua ja tarjosi muusikoille sensuroimattoman mielipidealustan isoa ja pahaa Hesaria vastaan. Amfion seisoi sitkeänä mutta sinnikkäänä Daavidina kaikkia kuviteltavissa olevia Koljatteja vastaan. 

Vuodet olivat löystäneet Amfionin lingon. Tekstit olivat kyllä laadukkaita, mutta niitä ei ilmestynyt säännöllisesti, ja kirjoittajat olivat kaikki muusikoita ja säveltäjiä, eivät ammattitoimittajaksi tähtääviä opiskelijoita täynnä palavaa näyttämisen pakkoa kuten Auli ja minä, meidän leipämme olisi alalla.

Amfion tulisi muuttumaan. Meidän johdollamme Amfion nousisi tuhkasta takaisin klasarielämän polttopisteeseen. Amfion tulisi näkymään, se tulisi kuulumaan. Amfion tökkisi, herättäisi ajatuksia ja keskustelua, väittäisi ja argumentoisi, jopa viihdyttäisi. Meille oli annettu nyt se vyö, jonka saisimme sitoa juuri niin kuin halusimme ja mennä minne tahdoimme.

Aloitimme panostamalla monipuoliseen kirjoittajakuntaan, joka toisi sivuille erilaisia taustoja ja näkökulmia. Heitä olisi myös niin paljon, että pystyisimme päivittäiseen ja säännölliseen julkaisutahtiin. 

Ensimmäinen työtehtävämme oli siis kutsua kaikki entiset, nykyiset ja toivottavasti tulevat avustajat Cafe Lasipalatsiin kokoukseen. Paikalle saapui yli kymmenen innokasta kirjoittajaa niin Sibikseltä kuin yliopistolta, ja heidän tahtotilaansa saattoi melkein tarttua ilmavirran väreilystä. Startti vaikutti juuri sellaiselta, jonka saa tarjoamalla opiskelijalle ja freelancerille ruokaa ilman rahallista vastiketta. Mutta ei ilmaisia lounaita ollut vieläkään keksitty. Amfioniin sitouduttaisiin täysillä tai ollenkaan.

Rahasta ei aluksi tarvinnut huolehtia. Amfionille oli tippunut apurahoja vanhoilla meriiteillä ja sen hallituksen jäsenet istuivat monen rahoittajan päättävillä tuoleilla, esimerkiksi Pro Musica -säätiössä. Toki he olivat jäävänneet itsensä kaikista omia yhdistyksiään koskevista päätöksistä, mutta heidän nimillään rahaa oli tullut poikkeuksellisen avokätisesti ottaen huomioon kuinka pieneksi Amfionin toiminta oli päässyt kutistumaan.

Nostimme avustajien palkkion viidestä kympistä 75 euroon artikkelilta. Ne saattoivat olla mitä tahansa musiikkiin liittyviä juttuja, esseitä, kolumneja tai arvioita, ja jos tekstiä vain riitti, palkkioita saattoi hilata sataseen saakka. Kuulostaa pikkuhiluilta, mutta kyllä rahat saa tälläkin menolla loppumaan. 

Sitä silmällä pitäen alensimme oman peruspalkkamme puoleen entisestä, vain 200 euroon kuussa kummallekin. Sen lisäksi sovimme kirjoittavamme suurimman osan teksteistä ilmaiseksi. Se oli sanaton ymmärrys siitä, että tällä kertaa näkyvyys olisi rahapalkkiotakin arvokkaampi korvaus. Laskutimme Amfionilta vain pitemmistä artikkeleista ja joimme silloin tällöin kokouskahvit ry:n piikkiin. Olimme osuneet yhdistystoiminnan ytimeen.

Jahka Amfionin sisältöpuoli oli parsittu kasaan, hassasimme pari tonnia radiomainoskampanjaan Rondo FM:lle. Annoimme eräänlaisena kytkykauppana Rondo-lehdelle haastattelun, jossa esiinnyimme uusina, innokkaina klasaritoimittajina. Saamistamme lupauksista huolimatta juttua ei koskaan julkaistu lehdessä ilman mitään selityksiä. Mainoskampanja teki silti tehtävänsä. Amfionin kävijämäärä lähti nousuun.

Amfionin myötä olin nopeasti omaksunut ammattimaisen suhteen kritiikin kirjoittamiseen. Minun oli pakko, muuten en olisi pystynyt pitämään omaa osuuttani julkaisutahdista. Kaikki koulu- ja työmatkat kuljin napit korvillani ja kannettava CD-soitin taskussani. Kuntosalillakin keskityin pullistelun sijasta muodostamaan mielipiteitä uutuuslevyistä, joita olin tilaillut säännöllisesti suoraan levittäjiltä kotiini. 

Konserteissa kävin useasti viikossa. Oli suuri etuoikeus vain ilmoittaa RSO:lle tai Helsingin kaupunginorkesterille, että kriitikko on tulossa konserttiinne niin että pääsylippu tähän käteen ja vähän äkkiä. Ja kaverille kans. Ei ehkä ihan noilla sanoilla, mutta asenteessani saattoi olla tiettyä aloittelevan kriitikon epävarmuutta ja sitä epätoivoisesti peittelevää koppavuutta. 

Sillä ei ollut väliä. Sillä sen sijaan oli, että vihdoin uskaltauduin kertomaan mielipiteeni musiikista ja musiikkielämästä julkisesti, ja suureksi yllätyksekseni minun tai kenenkään muunkaan maailma ei siitä mihinkään järkkynyt – ainakaan toivottavasti. Arvostelemalla esityksiä ja levyjä toteutin silloista intohimoani ottaa osaa klassisen musiikin nykytilaan, konserttien tunnelmaan ja ohjelmistoihin. Halusin olla ohjaamassa kuulijoita hyvän äärelle ja opastaa heitä musiikin nyanssien havaitsemiseen. En koskaan ajatellut, että kritiikin tehtävä olisi loukata ketään tai puuttua ihmisen ammattitaitoon, vaan analysoida sitä. 

Kriitikkona olen aina pyrkinyt löytämään arvostelemastani konsertista positiivisia puolia, ja silloinkin kuin moitittavaa on löytynyt, koettanut perustella kantani ja silti pehmittämään sitä empatialla. Oma sääntöni kuuluu, että kritiikki pitää pystyä sanomaan niin, että ei lokaa sen enempää omaa kuin kohteenkaan kunniaa. Koin julkisena kriitikkona panevani itseni likoon ja kritiikille alttiiksi siinä missä taiteilijat konserteissaan. Juttusarjani myöhemmissä osissa tulen palaamaan kriitikonuraani tarkemmin. Todettakoon silti, että en ole sitä vuosikausiin harjoittanut, ja silti minut on kutsuttu osallistumaan ammattilaiskritiikkona Long Playn kirjoittajakouluun.

Tämän huomaaminen sai minut luomaan elämäni ensimmäisen inspiraatiomietelmän.

Niitä näitä, nuolenpäitä

Yliopistossa olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan tutkijoille sopivaa kieltä. Käytin luontevasti sanastoa ja lauserakenteita, jotka pyrkivät kaikin keinoin pysymään ulkopuolisen ihmisten ymmärtämättömissä ja vieraannuttamaan asiaa tuntemattoman lukijan omalle paikalleen amatöörien joukkoon. Toimittajan on ajateltava päin vastoin.  

Amfioniin kirjoittaminen ja avustajien tekstien oikolukeminen opetti minulle selväsanaisuuden tärkeyden. Teksti, jonka viesti jää lukijalle epäselväksi, on huonoa viestintää. Missioni oli tuoda Amfionin kautta Suomen musiikkijournalismiin ripaus maanläheisyyttä, kitkeä kritiikeistä tarpeettomat sivistyssanat ja ammattilaisjargon ja jättää runolliset kiertoilmaukset runoilijoille.

NIITÄ NÄITÄ, NUOLENPÄITÄ

Niin kauan kuin on ollut kirjoitettua kulttuuria, tiedetään niin sanotun älymystön olleen huolissaan kaiken arvokkaan katoamisesta. Arvokasta on siis se, mikä on vähemmistöön jäävän kansan osan huvia tai ainakin hyvin vähäisessä määrin tavoittaa suuria massoja. Muutenhan sen olemassa olosta ei tarvitsisi kantaa huolta saati kirjoittaa nasevia mielipidekirjoituksia. Arvokas on myös jotain, mikä ei ole ajan hermoilla tai viimeistä huutoa, minkä voi todeta helposti vaikka vilkaisemalla lähimmän antiikkikauppiaan hinnastoa.

Tästä päästäänkin sujuvasti rakkaan taidemusiikkimme alati syveneviin syövereihin. Se on nimittäin juuri sitä arvokasta, jota pitää vaalia kaikin keinoin ja uskotella ystäville ja sukulaistytöllekin, että minun Bachini voittaisi sinun Rihannasi kontrapunktimittelössä vaikka unissaan. Meidän arvokkaan pitää tavoittaa nuoret ja popin kuuntelijat. Ollaan huolissaan, että miksi konsertissa kävijät ovat lähinnä vanhuksia, ylempää keskiluokkaa tai ammattilaisia. Perustetaan työryhmiä ideoimaan helposti lähestyttäviä konserttikokonaisuuksia ja uudenlaisia konsepteja, jotka madaltaisivat ”tavallisen kuulijan” rimaa ottamaan uskon hypyn kohti konserttikuluttajan arvokasta statusta.

Musiikkielämä on monipuolistunut, kinkereitä on jos jonkinlaista ja jokaiselle löytyy varmasti miellyttävää viihdykettä. Marginaalissa kukoistaa, taiteilijat ovat onnistuneet raikkailla ja uudistavilla ideoillaan. Mutta se arvokas, hitaasti kuuntelijoiden kanssa samaa tahtia kuoleva, vanha, etabloitunut konserttimusiikki kaipaa nyt muutakin kuin taitelijoiden tarmokkuutta.

Taide ei nimittäin ole itseään ruokkiva ja itsestään elävä ikiliikkuja. Sekin tarvitsee seurakseen keskustelua ja kirjoittelua, jopa kritiikkiä pysyäkseen elinvoimaisena ja kehittyvänä oliona, joka pystyisi tavoittamaan alati uusia yleisöryhmiä ja kehittymään käyttäjiensä kanssa samaa tahtia. Kun keskustelu loppuu, kiinnostus kuolee ja ala kokee nopean vaipumisen maan alle, pienten piirien puuhasteluksi. Yksi syy tähän on auttamatta ajastaan jäänyt kirjoittamisen kulttuuri. Musiikkikieli kun on vieraantumassa siitä, miten ihmiset puhuvat, mitä he lukevat muilta palstoilta ja mitä he ymmärtävät. Ylevästä, arvokkaasta musiikkitekstistä on hiljalleen tullut kirjoittajiensa sanallista briljeeraamista, missä tekijä käyttää kohdettaan vain ponnahduslautana oman korkealla liitävän kirjallisen egonsa kiinni saamiseksi. Adjektiiveja, metaforia, sisäpiirin huumoria ja pikkunokkeluutta. Näin kirjoitetulla tekstillä ei ole enää informaatioarvoa, mutta alan gurut voivat läpsytellä käsiään yhteen, että ”kirjoitinpa niin hienon jutun, että sitä ei ymmärrä kukaan”. Omassa sanavarastoliemessä ryvetetty, teennäinen ja tiedostettu ylevyys on kaikkea muuta kuin ylevää.

Kun koko elämänsä musiikin parissa viettänyt nuori lukija tai musiikin harrastaja pysähtyy muokkaamaan mielessään lukemaansa konserttiarviota ymmärrettävään muotoon, on kirjoittajan syytä katsoa kalenteriin, etsiä sieltä kohta ”nykyaika” ja tarkistaa vaikka naapurin antiikkikauppiaalta tekstin ymmärrettävyys. Puhutteleva teksti puhuttelevasta musiikista kun on sitä kaikkein arvokkainta musiikkielämän elävöittämistä.

Jaani Länsiö, Amfion.fi

Vuonna 2011 Amfionissa lausumani mielipide ei ole muuttunut miksikään, vaikka teksti omituisine virkkeineen ja turhanpäiväisine sanahelinöineen kaipaisi sirkkeliä, sahaa ja suohautaa.

Auli ja minut oli nyt nähty. Alan väkeä tuli sieltä täältä juttelemaan teksteistämme, taputtelemaan olalle ja ihastelemaan uutta meininkiä. Kehut olivat perustellut. Sisältöä oli paljon, se kommentoi ajankohtaisia aiheita ja tyylimme kehittyi päivä päivältä paremmaksi. Saimme kutsun jopa RSO:n konsertin radioinnin väliajalle puhumaan itsestämme ja Amfionin uudesta linjasta. Haastattelussa toimittaja Kare Eskola tituleerasi minua “Suomen musiikkijournalismin nuoreksi vihaiseksi mieheksi” ja lainasi nuolenpääkirjoitustani. 

Se oli ensimmäinen Karelta saamistani huomionosoituksista, joista en aina ole varma, yrittääkö hän imarrella vai vittuilla. Olen silti kiitollinen jokaisesta saamastani maininnasta. Kare oli ja on yhä tärkeimpiä toimittajaesikuviani ja nykyäänkin korkealle arvostamani kollega, joka ei turhia mielistele ketään ja jonka sanankäyttöä en kuunaan lakkaa ihailemasta.

Uhosta tuhoon

Amfionin pyörittäminen sovitulla höyryllä kävi voimille. Tavoitteemme oli julkaista joka päivä jotain. Itse kirjoitin pari juttua viikossa, Auli toiset pari, ja jäljelle jääneellä ajalla hoputimme avustajia ja oikoluimme heidän tekstejään, makselimme palkkioita ja pyöritimme Facebook-sivuja. 

Oma huolenaiheensa oli Amfionin keskustelupalsta, jossa muutama terroristi kylvi eripuraa haukkumalla kirjoittajia ja oksentelemalla nimimerkin takaa kyltymättömällä tarmolla. Hetken tätä katseltuani aloin moderoida keskustelua, mutta sehän vain rohkaisi huutelijoita, jotka olivat tottuneet sensuurin poissaoloon. Amfioninhan kuului kantaa moniäänisyyden soihtua, eli suoda jokaiselle yöllisen aivopierun kosteasta höyrystä tiivistyneelle ajatukselle kaiken huomionsa. 

Kiihtynyt huutelu oli joka tapauksessa varma merkki siitä, että Amfion oli herännyt henkiin. Raivasimme nyt uraa tietoisena siitä, että se kannattaa, kun vain tietää mitä tekee ja tekee sen täysillä. Kaikki näytti hyvältä. Olimme saaneet kaipaamaamme huomiota. Hetken aikaa jo näin tulevaisuuteni Suomen parhaan ja ainoan klassisen musiikin verkkolehden vakituisena työntekijänä. Kuvittelin mielessäni Amfionin toimiston, minut sinne naputtamassa artikkeleita ja arvioita. Amfion elättäisi minut ja minä Amfionin ja pari toimittajaa. 

Haave ei tietenkään toteutunut. Vaikka kaikkemme teimme, apurahahanat lakkasivat tippumasta. Se taas välittyi heti sivuston teksteihin, koska mitään puskurirahastoa ei tietenkään ollut. Emme palkkioita hilatessamme olleet edes ajatelleet, että tili ei pullistele ikuisesti, ja että varojen ehdyttyä vain me päätoimittajat jäisimme jäljelle – eikä meille mitään palkkaa maksettaisi.

Meidän oli pakko kiristää vyötä, joka lähti nyt viemään sinne minne emme tahtoneet. Avustajien palkkioiden palauttaminen lähtösummaan 50€ tekstiltä oli ensimmäinen kuolinisku, eikä toiselle ollut enää tarvetta. Leikkasimme myös omia palkkojamme ja laskimme julkaisutavoitteita yhdestä jutusta päivässä muutamaan viikossa. Yhtäkkiä Amfion oli palannut siihen, mitä se oli meidän aloittaessamme. Etusivu ei muuttunut päiväkausiin, avustajat eivät vastanneet viesteihin ja keskustelufoorumikin hiljeni. Mikä vielä pari kuukautta sitten oli mahdoton ajatus, oli nyt pakon sanelema todellisuus.

Artikkeleiden kirjoittamisen sijasta kirjoitimme enää lähinnä anelukirjeitä Suomen Kulttuurirahastolle, Kordelinin säätiöön, Wihuriin… Samaan aikaan istuin opistolla painelemassa ovinappia. Kerran yksi opettajista kysyi, mikä hommani Amfionissa tarkalleen ottaen on. Sanoin, että saan palkkaa siitä, että kirjoitan apurahahakemuksia, jotta voisin maksaa itselleni palkkaa siitä, että kirjoitan apurahahakemuksia. 

Kuulostaa hauskalta, mutta on inhorealismia suurimmasta osassa kulttuurijärjestöjä. Hurjia määriä korkeasti koulutettuja henkilöstöresursseja haaskataan kuponkien täyttämiseen ja paperinippujen lähettämiseen erilaisiin apuraha-arpajaisiin, jotta kioski pysyisi juuri ja juuri pinnalla taas seuraavaan kolehtikierrokseen saakka. 

Onneksi meillä ei ollut mitään henkilökohtaista hätää. Olimme kumpikin saaneet töitä muista lehdistä. Auli kirjoitteli Cult-lehteen ja minä Rondoon, ja jo jonkin aikaa Amfion oli merkinnyt minulle lähinnä paikkaa työntää ne levyarviot, jotka eivät olleet Rondolle kelvanneet. 

Haaveeni itsenäisen klasarisivuston suuresta Suomen valloituksesta olivat nyt paljastuneet pääni sisäiseksi haihatteluksi. Olin totta kai pettynyt, sillä sinnikkyydestä huolimatta en osannut tekohengittää Amfioniin sitä energiaa ja eloa, jota se olisi parhaimillaan voinut tarjota maamme musiikkijournalismin piristämiseksi. Ainakaan kunnianhimon puutteesta meitä ei voinut syyttää.

Amfion sai jatkaa elämäänsä toisissa käsissä. Minä olin saanut jo siltä kaiken, mitä sillä oli annettavaa: pitkän oppimäärän toimittajan ammatista vähän päälle vuodessa. Saatoin nyt ylpeänä todeta, että pystyn rahoittamaan opiskelujani alan töillä. Olin haalinut vyölleni roppakaupalla tekstinäytteitä, nimeä ja mainetta; olin tehnyt sen vieläpä niin hyvin artikkeleja, että minut palkattiin ihan oikeisiin toimittajanhommiin.

Osa neljä ilmestyy myöhemmin.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.