Kuinka minusta tuli musiikkitoimittaja, osa 1 – Siviilipalveluksen surkeudesta

Kun ensimmäistä kertaa sanoin ääneen, mitä haluaisin sitten isona tehdä, olin noin 24-vuotias. Oli kevät. Tai ehkä kesä tai syksy – talvea se ei ollut – ja istuin isäni kanssa lounaalla ravintola Leonardossa Kaivokadulla. 

“Olisi joskus kiva elättää itsensä kirjoittamalla käsiohjelmia orkestereille”, sanoin. 

Uskalsin sanoa, koska tiesin sen olevan mahdollista. Olinhan lukenut Christian Holmqvistin, Kimmo Korhosen, Antti Häyrysen ja Osmo Tapio Räihälän tekstejä vuosikaudet Helsingin kaupunginorkesterin ja Radion sinfoniaorkesterin konserteissa. Ne olivat hienoja artikkeleita, joissa sävellyksen syntytarinoita, poliittisia tapahtumia ja poikkeusyksilöiden harhailua historian hetteiköissä kuvattiin selvällä ja innostavalla kielellä. Niihin oli käytetty aikaa ja tutkimustietoa, ne eivät olleet vain kirjoittajan omaa liitelyä musiikin ja mielikuvituksen sfääreissä. Niissä oli dataa. Panin ne usein talteen ja luin uudestaankin.

Minäkin halusin tietää ja jakaa tietoni muillekin. Parhaassa tapauksessa saisin siitä kohtuullisen korvauksenkin.  

Luulin silloin, että kyllä noin paljolla kirjoittamisella ihmisen täytyy jo elättää itsensä. Ammattilaisena olisi ehkä varaa syödä lounasta ulkona ilman vanhempien piikkiä, maksaa työhuoneesta vuokraa ja käydä ulkomailla niin, että matkakulut voi panna verotukseen.  

Olin totta kai väärässä, mutta kukapa naiivi parikymppinen ei olisi vetänyt yhtäläisyymerkkejä työhön käytetyn ajan ja ansiotulon määrän välille. Vaikken vieläkään ole pätkääkään kiinnostunut rikastumisesta, en koskaan väsy tavoittelemaan vapautta, autonomista päätösvaltaa, sivistykseen pyrkivää työnkuvaa, luovuutta ja verovapaita mustekasetteja.

Saatoin olla silloin nuorempikin kuin 24, mutta joka tapauksessa yli 20-vuotias. Tiedän sen, koska olin siinä vaiheessa jo päässyt Helsingin yliopistoon ja musiikkieteen linjalle. 

Silloin lounaalla isäni kehotti opiskelemaan ensin loppuun ja miettimään sitten kirjoittajanhommia. Hän oli oikeassa, mutta vain osittain. En vielä silloin ollut missään nimessä valmis kirjoittamaan teosesittelyjä arvostetuille instituutioille ja ihmisten luettavaksi, mutta valmistumisella ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä.

Olin saanut opiskelupaikan vuonna 2006, mutta aloitin opiskelemisen vuonna 2007, jahka olin suorittanut sivarivuoden alta pois. 

Ohjaajalegendasta ovikiilaksi

Musiikkitiede ei koskaan ollut kutsumukseni. Onko se sitä kenellekään? 

Olin nuoresta pitäen haaveillut elokuvaurasta. Olin halunnut kertoa tarinoita erikoisista elämistä, tapahtumista jotka muuttavat maailmaa ja ainakin yhden ihmisen maailmaa. Maalailin mielessäni houreisia kuvakulmia ja erikoisia sattumuksia, joiden mikroskooppiset seuraukset kasvavat mullistaviksi merkkitapahtumiksi. 

Sitä saa haaveilla vaikka elämänsä loppuun saakka, jos ei ole valmis uhraamaan aikaa haaveensa toteuttamiseen. Hain kerran Taideteolliseen korkeakouluun, Lahden muotoiluinstituuttiin ja Stadiaan – en päässyt edes ennakkotehtäviä pidemmälle. Luovutin.  

Elokuvista olin oppinut silti sen, että opiskelupaikan sulkeuduttua nuoren miehen kuuluu hakeutua armeijaan. 

Menin siis hoitamaan Suomen valtion asettaman pakollisen asevelvollisuuden pois päiväjärjestyksestä. Minulle se merkitsi siviilipalvelusta, vaikka olisin hyvin voinut puhua tutulta lääkäriltä hullun paperit ja liittyä vuosi vuodelta sakeampaan kulttuurityöläisten mielenterveyskuntoutujien sakkiin. 

Vuosi oli 2006. Oikeastaan marraskuusta 2005 joulukuuhun 2006. Käytin koko vuoden soittamalla Helsingin evankelisen opiston Yamaha-flyygeliä ja odottamalla työtehtäviä, koska palveluspaikallani opistolla ei varsinaisesti ollut minulle käyttöä kuin silloin tällöin – jos oikeasti silloinkaan. Olin sen vuoden kolmas sivari. Kahdella muulla oli hommaa ainakin teeskenneltäväksi, yksi hääräsi keittiössä, toinen ATK-tukihenkilönä.  

Minulla ei ollut tarvittavia taitoja sen enempää keittiössä kuin tietokoneillakaan. En osannut kuin keittää perunoita ja pelata miinaharavaa, mutta en minäkään sentään täysin kyvytön ollut. Osasin nimittäin levittää persettä penkissä. Siksi minut istutettiin vahtimestarin koppiin orgaanineksi ovikiilaksi. Päivät pitkät lorvailin opiston aulan lasikuutiossa ja reagoin ovikellon ääneen kuin opetettu koira, painamalla nappia. Ensin surisi ja sitten ovi aukesi. Syyn ja seuraamuksen laki tuli minulle tutuksi, ja kiitos tuhansien tuntien pianonsoittoharjoittelun, sormeni osui oikeaan nappulaan lähes erehtymättömällä tarkkuudella. 

Olin totta kai täysin hyödytön, koska olin ehdollistunut painamaan oven auki ihan jokaiselle ovikelloa painaneelle ihmiselle. Ovi olisi yhtä hyvin voinut olla auki. Kallion katuväki oppikin aika pian, mitä ovea kannattaa nykiä ja mitä ei, ainakin päätellen aulan nojatuoleilla säännöllisesti lekotelleista spurguista. Lasikoppini eristeiden läpi tunkeutuneiden hajuhaittojen perusteella päättelin, et he tuskin olivat opistolla täydentämässä taitojaan animaatioelokuvan tekemistä. En kyllä mene varmaksi sanomaan, animaatioala muuttaa miestä. 

Joka tapauksessa istuttamalla parikymppistä, huippukuntoista ja älykästä ihmistä napin ääressä, lain kirjain tuli täpärästi täytetyksi ja taas uusi nuorukainen sitoutettua isänmaan asialle loppuelämäkseen.

Jos tehtävästäni ei ollut hyötyä valtiolle tai opistolle, minulle se avasi oven mahdollisuuksien maailmaan. Survottuani noin parin kuukauden ajan sormeani nappia vasten olivat aivoni valuneet sellaiseen muotoon, että elokuvan sijasta kuulin musiikkitieteen kutsun. Ei siksi, että olisin palannut halusta tiirailla nuottien paikkoja partituurissa, vaan siksi, että se olisi minulle helpoin tie yliopistoon. 

Jos haluat voittaa, valitse kilpailusi oikein

En tiennyt musiikkia, vaan tunsin sen. Olin soittanut pianoa viisi- tai kuusivuotiaasta asti, ja vaikken koskaan oppinut viimeiseksi projektikseni jäänyttä Chopinin cis-mollietydiä kunnolla, osasin lukea nuotteja todella sujuvasti. Ensimmäisen ja ainoan opettajani Meri Louhoksen mukaan primavistasin paremmin kuin moni Sibelius-Akatemian pääaineinen pianisti. Se on paljon sanottu, mutta se on totta. 

Melko pienellä vaivalla uskoin siis selvittäväni pääsykokeet Helsingin yliopistoon, minkä jälkeen koko laitoksen tarjonta olisi ulottuvillani – pääaineen vaihtaisin heti lusittuani musiikkitieteen pakolliset kurssit. Enää pitäisi päästä sisään.

Se ei olisi ihan helppoa, sillä olin koko ikäni onnistunut laistamaan teoriaopinnoista ja keskittymään soittamiseen yksinomaan fyysisenä suorituksena. Saatoin siis soittaa täysin suvereenisti Chopinia ilman tietoakaan siitä, mitä oikeastaan soitan. 

Onhan se vähän noloa myöntää, mutta menköön nyt. Tunsin nuotit, pystyin salamannopeasti yhdistämään viivastojen pallukat pianonkoskettimiin, soitin pianoa hyvän amatöörin tai todella huonon ammattilaisen tasolla, mutta piti elää 20-vuotiaaksi, jotta pystyin nimeämään kolmisoinnun terssikäännöksen ilman minuutin pähkäilyä. Koska olin onnistunut kuluttumaan 15 vuotta pianon ääressä osaamatta täysin automaattisesti nimetä terssin tai kvintin sellaisen nähdessäni, aloin valmistautua pääsykokeisiin nollasta. Lähdin kyntämään musiikinteorian perusteita vasta parikymppisenä.

Teorian opettajan lapset leikkivät samalla hiekkalaatikolla suutarin lasten kanssa. Tämä puute oli tosin ihan omaa syytäni. Kyllä faija oli yrittänyt, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.

Pakko on paras motivaatio. Toimenkuvani itäisen kantakaupungin nopeasormisimpana ovikiilana oli pääsykokeiden suhteen eduksi. Pystyin lukemaan Erkki Salmenhaaran Kenraalibassoa työni sitä lainkaan häiritsemättä. Summerin soidessa pystyin tuosta vain painamaan avausnapin pohjaan nostamatta katsettani kirjasta. Parasta oli, että pystyin tekemään edes jotain hyödyllistä ja vieläpä Suomen valtion piikkiin.

Päivä päivältä opin tunnistamaan intervallit, asteikot ja sävellajit nopeammin, eikä siinä mennyt monta viikkoa, kun musiikinteorian perusteet olivat täyttäneet sivarihommilla aivoihini louhitun tyhjiön. 

Pääsykoe oli minulle silti vaikea. Siihen aikaan musiikkitieteeseen koeteltiin kahta kykyä, teoreettista hahmottamista ja luetun ymmärtämistä. Ensimmäinen oli läpihuutojuttu, piti vain nimetä sävellajeja ja harmonioita ja panna tahtiviivat paikalleen nuottiarvojen mukaisesti. Kirjallinen osuus meni heikommin. Olin pitkin peruskouluvuosiani oppinut, että pelkällä älykkyydelläni yllän 7,9:n keskiarvoon ilman minkäänlaista lukemista tai läksyjen tekemistä, enkä kokenut tarpeelliseksi muuttaa tapojani yliopistossakaan. 

Kappas vain, eipä ollut syytäkään.

Laiskasta lukemisesta huolimatta sain paikan yliopistossa. Turha kai mainita, että olin aivan viimeisten hyväksyttyjen joukossa. Nousin paljon minua lahjakkaampien ja taatusti ahkerampien opiskelijoiden ohi silkalla ylioppilastodistuksella, jossa seisoi yksi vaivainen eximia englannista ja pari magnaa reaaliaineista ja äidinkielestä. Nämä saavutukset laskettiin edukseni tulevana musiikkitieteen opiskelijana. Epäoikeudenmukaistahan se on, mutta elämä on tuurilaji. Siinä pärjäävät ne, jotka sattuvat valitsemaan oikean kilpailun.

Itsenäisyyspäivänä 2006 olin vihdoin suorittanut palvelukseni ja pudonnut välitilaan. Olin viimeiset 13 kuukautta viettänyt tuolilla joko ovisummerin tai flyygelin ääressä oppimatta yhtäkään hyödyllistä taitoa (musiikinteoriaa ei lasketa), mutta lukuvuoden alkuun olisi vielä yhdeksän kuukautta. Minulla oli siis kosolti aikaa ennen kuin hurja opiskelijaelämäni alkaisi.

Olin työtön, mutta en ollut oikeutettu työttömyyskorvauksiin, koska periaatteessa saisin opintorahaa. Sitä taas en halunnut ottaa vastaan, koska en halunnut opiskella. Halusin saman lähtöviivan, samat tutustumisleikit, yhteiset tuutoroinnit ja jaetun kokemuksen kaiken uutuudesta kuin muutkin aloittelevat opiskelijat. Yhdeksässä kuukaudessa ehtii tapahtua paljon, kokonainen ihmiselämä voi saada alkunsa – ja moni saa loppunsa, joko vertauskuvallisesti tai konkreettisesti.

Mitä siis tekee ihminen, joka ei osaa tehdä mitään? 

Hakeutuu hanttihommiin.

Jatka lukemista suoraan osaan 2.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

2 comments

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.