Torinossa syntynyt Alfredo Casella (1883–1947) kuului niin sanottuun generazione dell’ottantaan, Gian Francesco Malipieron, Ottorino Respighin, Ildebrando Pizzettin, Franco Alfanon ja Casellan muodostamaan säveltäjäjoukkoon. Muuten hyvin epäyhtenäistä porukkaa yhdisti suunnilleen sama syntymäaika 1880-luvulla sekä hapan suhtautuminen edellisten sukupolvien tyyliin. He pitivät maalitaulunaan etenkin Giacomo Puccinia, Giuseppe Verdiä ja muita italialaisen oopperataiteen isoja nimiä ja vannoivat puhtaan soitinmusiikin nimeen. Se oli uusi ilmiö Italiassa, jonka suhde instrumentaalimusiikkiin oli pysynyt etäisenä. Tähän asti musiikki oli yhtä kuin laulumusiikkia – pahinta kaikista oli tietenkin saksalaistyylinen sinfonia, johon italialaiset eivät olleet taipuneet koskaan. Tähän oli tultava nyt muutos.
Casella oli sekä yltiöisänmaallinen että hyvin kansainvälinen mies, joka tutustui matkoillaan kaikkiin niihin säveltäjiin, joista 1900-luvun alkupuoli tunnetaan. Hän opiskeli Gabriel Faurén johdolla Pariisin konservatoriossa samaan aikaan George Enescun ja Maurice Ravelin kanssa, pyöri samoissa porukoissa kuin Stravinsky, Debussy ja de Falla, ja hän tunsi myös vanhan kaartin setämiehet Gustav Mahlerin, Ferruccio Busonin ja Richard Straussin. Säveltäjäsukupolvien ja tyylien moninaisuus heijastui myös Casellan musiikkimakuun, joka oli laaja-alaisesti kultivoitunut. Hän yhdisti nykyhetken ja historian, ja onkin pitkälti Casellan ansiota, että barokkiajan pölyihin kadonnut innostus Antonio Vivaldiin syntyi uudelleen hänen vuonna 1939 hänen järjestämällään Vivaldi-viikolla.
Casella oli aktiivinen paitsi taiteellisesti myös poliittisesti, ja esimerkiksi Vivaldi-viikon taustalla oli toksista isänmaallisuutta vähintään saman verran kuin musiikillista intoilua. Siinä missä Respighin mieltymys Mussolinin suhteen on jäänyt tulkinnanvaraiseksi ja sikäli pelastanut hänen maineensa jälkipolvien silmissä, syytä Casellan katoamiseen konserttiohjelmista ei tarvitse arvailla. Hän oli fasisti ja ylpeä siitä. Sitä on turha yrittää kaunistella vain 30-luvun trenditietoiseksi hairahdukseksi. Hän ihaili Hitleriä ja Mussolinia koko sydämestään ja halveksi juutalaisia (paitsi tietenkin ensimmäistä ja toista vaimoaan, jotka olivat juutalaisia), myös juutalaissukuisia kollegoitaan. Mutta toisaalta niin tekivät kaikki muutkin muusikot siihen aikaan, pakotettuna tai vähintäänkin harhaanjohdettuina. Jotkut vain irtisanoutuivat siitä hanakammin kuin toiset. Casellan kohtaloksi koitui kuolla ennen kuin hän ehti pestä pahasti tahraamansa maineensa meikäläisten silmissä.
Joka tapauksessa Casellan musiikki on hyvää, ja historiallisesta painolastistaan vapautettuna voisi kuulua osaksi konserttikalenteria siinä missä Brucknerkin; sinfonisen mättöhevin ystäville tarkoitettuna, ehkä vähän naiivina pyhyyskokemuksena.
Ikävä kyllä, jos Casellan poliittiset mieltymykset pilasivat hänen nimensä historiankirjoissa, hänen musiikilliset ihanteensa lokasivat sen jo omana aikanaan.
Casellan sinfonia nro 2 c-mollissa (1908–1909) kuuluu hänen Pariisin-vuosiensa sinfonioihin, joissa ei kuulu ripaustakaan poliittista aktivismia. Sen sijaan niiden jokaisessa tahdissa näkyy aikansa merkittävien kapellimestari-säveltäjien sormenjäljet ja 1900-luvun alun hyvänlaatuisesta liikakasvusta pöhöttynyt orkestraalisuus. Kuten hänen ensimmäinen sinfoniansa myös toinen sinfonia kulkee tismalleen samaa polkua kuin Strauss ja Mahler. Casella matki heitä avoimesti eikä missään nimessä pyrkinyt salaamaan vaikutteitaan. Etenkin Mahlerinsa tuntevat kuulijat löytävät sieltä täältä ilmiselviä yhtäläisyyksiä, ja etenkin viitteet Mahlerin toiseen, Ylösnousemus-sinfoniaan ovat päivänselvät. Itse asiassa Casella oli jopa järjestänyt Ylösnousemuksen Ranskan-ensiesityksen vain viikkoa ennen oman kakkossinfoniansa kantaesitystä 23.4.1910.
Vaikka Ylösnousemuksen ensiesitys Pariisissa on nyt osa musiikinhistorian suuria hetkiä, sikäläinen yleisö näki Casellan surkimuksena. Taantuneena säveltäjänä, joka kehtasi fanittaa jotain niinkin halpahintaista roskaa kuin Mahleria, saksalaisen onttouden ruumillistumaa, ja pakkosyöttää sitä pahaa-aavistamattomalle kuulijakunnalle kuin wienerschnitzeliä. Niinpä Casella tuli tunnetuksi esikuvansa tavoin heikkolahjaisena meuhkaajana, jonka teoksia ei tule ottaa vakavasti kuten ei Mahlerinkaan. Tuomio tuli 2000-luvulta tutulla tyylillä “kuuntelematta paskaa”.
Muutaman esityksen jälkeen Casellan sinfoniat hävisivätkin 80 vuodeksi, eikä hän saanut niitä leviämään kustantamoille edes vetävillä lehtimainoksilla: “Kaksi eheää sinfoniaa kaupan, kirjoitettu saksalaiseen Straussin–Mahlerin tyyliin. Epäoriginelliys taattu. Vankkaa käsityötaitoa. Tarjoukset Alf.Cas. PL. 724, Rooma.” Nykyään niitä voi kuulla silloin tällöin konsertissa, ja muutama levytyskin on tehty.
Toinen sinfonia on voimallinen kokemus, joka ei säästä kuulijan sykettä saati tärykalvoja. Jo ensitahdeissa Casella kertoo kellojen ja pahaenteisen patarumpusykkeen ilmoituksella, että ennemmin tai myöhemmin hän moukaroi konserttisalin perustuksiltaan – spoiler alert: se tapahtuu toisen osan, scherzon aikana, jolloin ensiosan kehittely väistyy venäläiskansallisten Rimski-Korsakov– ja Balakirev-pastissien tieltä. Hitaasti valutteleva, suuriin paisutuksiin patoutuva kolmas osa on lähes tahdilleen kopioitu kuin ensimmäisestä sinfoniasta. Teoksen päätös on komea – Finaalin synkästä marssista sukeutuu lopulta Mahler-muistumia kertaava valon ylistys puhtaassa C-duurissa. Kliseistä? Jo vain. Tyydyttävää? Oh yes, yes!
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.