Elisa Hall teki kaksi virhettä.
Mutta eipä hän voinut tietää, mihin ryhtyi tilatessaan itselleen uutta teosta vuonna 1901. Hän oli bostonilainen saksofonisti, ja jostain syystä hän oli saanut päähänsä, että nimenomaan Claude Debussy (1862–1918) säveltäisi hänelle uuden teoksen saksofonille ja orkesterille. Se oli hänen ensimmäinen virheensä. Debussy ei tällaisesta kieltäytynyt, rahalle ei sanota ei, etenkin kun Hall oli luvannut maksun täysimääräisenä etukäteen. Virhe numero kaksi. Hall ei tätä vielä tiennyt, mutta peli oli hänen osaltaan pelattu.
Kun rahat olivat jo taskussa, Debussy huomasi luvanneensa liikoja. Niin paljon liikoja, ettei hän viitsinyt edes aloittaa sävellystyötä. Hänellä nautti mainetta miehenä, joka ei säveltänyt mitään käskystä tai edes pyynnöstä, mutta tällä kertaa pyyntö oli kahta kimurantimpi. Saksofoni oli hänelle täysin uusi ja tuntematonta soitin, jota hän ei ymmärtänyt eikä toisaalta edes halunnut ymmärtää. Kaiken kukkuraksi hän oli juuri kuluttanut kaiken luovuutensa oopperaan Pelleás ja Mélisande, eikä saanut tyhjän paperin kammoltaan enää ainoatakaan nuottia paperille lähes vuoteen.
Debussy oli jo ehtinyt unohtaa Hallin ja teoksen, kun hänen ovelleen ilmestyi tuttu hahmo vuonna 1903 ‒ kaksi vuotta sopimuksen teon jälkeen. Debussy joutui nyt täyttämään lupauksensa, ja hyvin vastentahtoisesti sittenkin. ”Amerikkalaiset ovat tunnetusti itsepäisiä… saksofonirouva saapui ja kyselee nyt teoksensa perään”, Debussy kirjoitti vaimolleen. ”Totta kai olen vakuuttanut hänelle, että teos ainoana valtaa ajatukseni… joten tässä minä nyt epätoivoisesti etsin ennen kuulumattomia ja näyttäviä yhdistelmiä tälle uudelle, vedelliselle soittimelle”. Mitä hän tarkoitti vedellisellä (aquatique), sitä ei voi tietää. Ehkä hän kuuli saksofonissa vesilinnun? Oli miten oli, saksofonia ei missään nimessä voinut pitää tuoreena keksintönä, se oli patentoitu jo vuonna 1846, mutta Debussy ei ollut siitä kiinnostunut.
Joka tapauksessa Hall ramppasi Debussyn luona niin usein, että säveltäjä turhautui jo koko hommaan, ja kutsui Hallia kirjeissään ”tylsimyseksi” sekä ”sateenvarjoksi pukeutuvaksi, vanhaksi lepakoksi”. Näyttää siltä, että Debussy ei osannut käsitellä kyvyttömyyttään muuten kuin syyttämällä siitä muita.
Lopulta Debussy kulutti tähän vain 10-minuuttiseen rapsodiaan vielä tämänkin jälkeen muutaman vuoden, kunnes erään lomamatkansa päätteeksi vuonna 1905 vain julisti työnsä sen verran tehdyksi, että kehtasi kaupata sen eteen päin kustantajalleen Jacques Durandille. Hän tienasi siitä sata frangia lisää. Tämä oli liikemiehen veto: jos teoksen voi myydä kerran, voi sen varmasti myydä toisenkin kerran.
Valmiina teosta ei silti voinut pitää, päin vastoin. Sen enempää Durand kuin Hallkaan ei saanut ostamaansa partituuria, sillä Debussy oli vain jatkanut teoksen kanssa painimista vakuutteluistaan huolimatta. Lopulta hän ajautui Elisa Hallin kanssa oikeudellisiin kahnauksiin, eikä sittenkään saanut teosta koskaan orkestroitua julkaisukuntoon, vaan piilotteli sitä pöytälaatikossaan odottamassa perunkirjoitusta.
Tämä tapahtui vuonna 1918, ja lopulta hänen ystävänsä Jean Roger-Ducasse kirjoitti teoksen valmiiksi Debussyn luonnostelmien pohjalta. Teos kantaesitettiin Pariisissa vuonna 1919, kun Debussy jo makasi haudassa. Myöskään Elisa Hall ei koskaan saanut esittää tai edes kuulla tilaamaansa teosta – hän oli kantaesityksen aikaan umpikuuro – ja kuin viimeisenä solvauksena kustantaja Durand lähetti hänelle Debussyn alkuperäisen, keskeneräisen käsikirjoitusversion. Mitä tästä opimme? Maksa taiteilijalle vasta sitten, kun tavara vaihtaa omistajaa.
Rapsodia saksofonille ja orkesterille nauttii kyseenalaista mainetta, kenties osaksi Debussyn vastentahtoisen vitkuttelun vuoksi, mutta musiikkinakaan se tuskin kuuluu säveltäjänsä parhaisiin. Kelpo kappale se silti on. Teos noudattaa samaa mallia kuin esimerkiksi Franz Lisztin unkarilaiset rapsodiat pianolle. Se alkaa tunnelmoivasti hitaalla jaksolla Trés modére, joka taittuu teoksen puolessa välissä reippaaksi ja tanssilliseksi Allegretto scherzandoksi. Kansallisromanttisten rapsodioiden tapaan musiikissa on runsaita viitteitä maalaislauluihin ja jopa pariisilaiskaupustelijoiden kutsuhuutoihin.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.