György Ligeti: Atmosphéres, eli jäätynyttä aikaa etsimässä

On paikallaan aloittaa György Ligetin (1923–2006) Atmosphéresin (1961) taustoittaminen siitä, mitä se ei ainakaan ole.

Sotien jälkeistä taidemusiikkia suitsittiin ankarilla säännöillä. Ei sillä, että säveltämistä olisi erityisemmin rajoitettu (muualla kuin Neuvostoliitossa) tai että joukkoon ei olisi mahtunut kaikenlaisia tyylejä ja tapoja, mutta trendi oli selvä: moderni musiikki hakeutui heti toisen maailmansodan jälkeen kohti ennenkuulumatonta järjestelmällisyyttä, vielä kaksitoistasävelmusiikkiakin järjestelmällisempää sävellystapaa. Ehkä vuosien ajan koettu äärimmäinen kaaos yhteiskunnassa tarvitsi vastaliikkeeksi yhtä äärimmäistä loogisuutta.

Kaikista järjestelmällisintä musiikkia kutsuttiin sarjalliseksi. Sen säännöt olivat muodostuneet Arnold Schönbergin kehittelemän kaksitoistasävelmusiikin pohjalle, mutta sävelten lisäksi periaatteessa jokaisen tätä tekniikkaa noudattaneen teoksen merkki voitiin sarjoittaa, jotta sille tuli oma, säveltäjän ennalta määräämä asema kappaleen kokonaisuudessa. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että kaikki kuviteltavissa olevat musiikilliset ominaisuudet, kuten sävelen tai tauon kesto, äänen voimakkuus, soittotapa lukuisat muut ominaisuudet noudattavat huolellisesti etukäteen määriteltyä kaavaa teoksen alusta loppuun. Totta kai säveltäjä voi tehdä sarjalleen mitä haluaa, “vaikka vetää sen vessasta alas” – lainatakseni erästä teoriaopettajaa – mutta kyllä sarjallisuuden merkittävin tarkoitus oli vähentää musiikin sattumanvaraisuutta.

Tarkalla sarjoittamisella saattoi ottaa valtaa pois myös teoksen tulkitsijalta, vähentää mahdollisia muuttujia. Kun jokainen merkki sävyä ja äänenvoimakkuutta myöten seuraa säveltäjän etukäteen määräämää, aukotonta logiikkaa, esimerkiksi pianistin ei tarvitse arvailla tulkintaohjeita. Riittää, että seuraa nuottia prikulleen. Ajatella, että näin järjestelmällisesti tehdyn taiteen kuunteleminen on monelle musiikinystävälle sietämättömän kaoottinen kokemus. 

Tässä kohtaa kuvaan astuu György Ligeti. Hänen läpimurtoteoksensa Atmosphéres oli samalla hänen vastauksensa pistesarjallisuudelle. Teoksessa Ligeti tekee kaiken päinvastoin kuin sarjalliset säveltäjät, ja riisuu kaikki nuotit, soittajat ja muut musiikin ominaisuudet yksilöllisyydestään sulattaakseen ne osaksi hitaasti etenevää musiikillista massaa.

Musiikki ei syki rytmejä, vaihtele harmonioita tai esittele melodioita tai äkkinäisiä muutoksia äänten voimakkuuksissa. Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu hyvin vaivihkaa, jossain äänivallin sisällä. Yksittäisiä pisteitä ei ole ainuttakaan, ja vaikka jokaisella orkesterin soittimella on oma uniikki tehtävänsä, sitä on mahdotonta yksilöidä soivan äänimassan seasta. Yksilön voimavarat on uhrattu kokonaisuuden palaseksi kuin muurahainen yhdyskuntansa osaksi. Ihmettelen, ettei tätä musiikkia koskaan otettu kommunistisen aatemaailman soivaksi käyntikortiksi.

Tämä on nimenomaan Ligetin tunnetuksi tekemä sävellystekniikka. Sitä nimitetään usein mikropolyfoniaksi tai kenttätekniikaksi. Mikropolyfoniaa käyttävissä teoksissaan, kuten Apparitions (1959), Requiem (1965), Lux Aeterna (1966) ja Lontano (1967) Ligeti onnistui häivyttämään musiikista ajan- ja liikkeentajun tuomalla tilalle staattisuutta, avaruudellista kelluntaa. Äärimmäisyyksiin asti pelkistetty esimerkki Ligetin kenttätekniikasta on myös sarjallisuuden ankarin ankarin vastakohta: Poéme Symphonique (1962) sadalle mekaaniselle metronomille. Se on mekaanista kaaosta, vieläpä ilman soivia sävelkorkeuksia tai muuttuvia dynamiikkoja. Todellista Taidetta.

Ligetin mikropolyfoniset teokset tekivät suuren vaikutuksen myös ohjaaja Stanley Kubrickiin, joka käytti katkelmia Requiemistä ja Lux Aeternasta sekä Atmosphéresin kokonaisuudessaan elokuvassaan 2001: Avaruusseikkailu (1968) kysymättä säveltäjältä lupaa. Hetken raivottuaan Ligeti ymmärsi, kuinka suuren palveluksen Kubrick oli hänelle tehnyt. Elokuva ja sen ääniraita oli taatusti suurin yksittäinen syy sille, että Ligetistä tuli maailmankuulu säveltäjä ja yksi 1900-luvun merkittävimmistä taiteilijoista. 

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *