W.A.Mozart: pianokonsertto nro 21 C-duuri

Vuonna 1781 päättyi Wolfgang Amadeus Mozartin (1756–1791) kahdeksan vuotta kestänyt orkesterimuusikon, -johtajan ja hovisäveltäjän pesti Salzburgissa. Houkuttelevalle mutta epävarmalle vapaan taitelijan uralle haikaillut säveltäjä asettui Wieniin, missä hän aloitti kokonaan uuden luvun urallaan. Teini-ihmeenä nimensä luonut ooppera- ja sinfoniamaakari joutui hankkimaan maineensa käytännössä uusiksi vieraassa kaupungissa ja vailla vakiopestin suomaa rahallista turvaverkkoa. 

Pianosta, Mozartin omasta soittimesta, löytyi pelastus. Ensitöikseen Mozart ryhtyi kilpasille pianon herruudesta kuuluisassa kaksintaistelussa vanhemman kollegansa Muzio Clementin kanssa. Koko Itävallan keisarillinen hovi seurasi mestarillista musisointia henkeään pidätellen. Pitkällisen taiturinäytöksen päätyttyä ratkaisemattomaksi tuomittu mittelö taisi olla kummallekin nolo lopputulos, mutta tuntemattomampi Mozart hyötyi saamalla jalansijaa Wienin vaikeapääsyisessä konserttielämässä. 

Seuraavat vuodet hän sävelsi pääsääntöisesti pianokonserttoja, joiden solistina hän toimi aina itse. Sitä ennen vain muutamia pianokonserttoja ja sovituksia pianolle ja orkesterille tehneenä Mozartin kokemus genrestä ei ollut mainittava. Seuraavan viiden vuoden aikana pianokonsertosta tuli Mozartin pääasiallinen tulonlähde, ja luovuuden ehtymätön suoni sekä aina huolestuttava rahatilanne pakotti hänet säveltämään kolmesta neljään uutta konserttoa jokaiselle esityskaudelle. 

Pianokonsertto C-duuri (1785) on Mozartin kenties tunnetuin konsertto, kiitos iki-ihanan Andante-osansa vuoksi. Lähes jokaiselta klassisen musiikin greatest hits -kokoelmalta löytyvä herkistely on antanut konsertolle toisinaan käytetyn lisänimen Elvira Madigan samannimisen ruotsalaiselokuvan mukaan. Mozartin musiikki koristaa elokuvan ääniraidalla auvoista lemmenkuvastoa, mutta muuten elokuvalla ei ole mitään tekemistä konserton kanssa. 

Mozart ei tässäkään konsertossa sorru toistamaan tyypillisimpiä konserttokliseitä. Ensimmäinen osa Allegro alkaa kaukaisuudesta kuuluvalla jousisoitinmarssilla, joka voimistuu asteittain. Piano astuu sisään kuin takaportin kautta, ja menosuunta alkaa selvitä vasta solistin tartuttua sivuteemaan. Marssiteeman pikaiset esiintymät juoksutusten lomassa korostavat ensiosan muodollista yhtenäisyyttä. Seuraa kuuluisa Andante, lepohetki keskellä vilinää. Päätösosa, liukasliikkeinen rondo Allegro vivace assai, flirttaa viihteellisyyden, vitsikkyyden ja vakavan säveltaiteen herkässä risteyskohdassa Mozartille tyypilliseen tapaan.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *