Dmitri Šostakovitš: viulukonsertto nro 2 cis-molli op. 129

Vuonna 1967 Dmitri Šostakovitš (1906–1975) oli vihdoin päässyt nauttimaan suurmiehen elämästä arvostettuna ja palkittuna koko kansan säveltäjänä. Ajat vainottuna ja vahdittuna, valtiojohdon vaimentamana kuvainraastajana olivat enää pahoja muistoja vain. Näihin muistoihin liittyi myös vuonna 1947 valmistunut ensimmäinen viulukonsertto, miltei väkivaltainen vuodatus poliittisten paineiden alla sinnitelleeltä säveltäjältä, joka puristi konsertollaan säälittä kaikki mehut sekä soittimesta että solistista. Šostakovitšin viimeisestä konsertosta, toisesta viulukonsertosta, tuli jotain aivan muuta kuin edeltäjästään. Poissa ovat ulkokuorta koristava, konserttomainen kimallus. Vähissä ovat myös teräväpiirteiset kontrastit tai helposti mieleenpainuvat melodiset hetket. Samanlainen kehitys tapahtui myös ensimmäisen ja toisen sellokonserton sekä kahden pianokonserton välillä.

Viulukonserttojen välillä ehti kulua 20 vuotta. Ensimmäisen konserton tavoin Šostakovitš teki sen mittatilaustyönä David Oistrahille, joka vaikutti suuresti konserton epätavalliseen tyyliin ja rakenteeseen. Toisessa konsertossa viulisti saa olla lähes alati äänessä ja punoa pitkää linjaa laulavuutta korostaen. 

”Olen soittanut Šostakovitšin suurenmoisia viulukonserttoja monissa maissa aina ääretöntä mielihyvää tuntien”, Oistrah on kertonut. “Mutta ne todellakin eroavat toisistaan suuresti; musiikillisesti niistä on vaikea löytää minkäänlaista yhteistä nimittäjää.”

Konsertto sai kantaesityksensä vuona 1967 Moskovan konservatoriossa Kirill Kondaršinin johdolla. Konserton oli määrä myös juhlistaa Oistrahin 60-vuotissyntymäpäivää, mutta Šostakovitšin matematiikkapää oli heittänyt hutiin vuodella. Oistrah oli täyttänyt 59 vuotta. Vasta toverusten seuraavasta yhteisestä projektista, viulusonaatista op. 134 seuraavana vuonna, tuli Oistrahin varsinainen 60-vuotislahja.

Kaikesta muusta epätavallisuudestaan huolimatta konsertto on tyypilliseen tapaan kolmiosainen. Ensimmäiseksi osaksi Moderato on silti poikkeuksellisen hidas eikä sisällä solistin ja orkesterin yhteenottoja saati virtuoosisia voimannäyttöjä. Kuin sammutetuin lyhdyin vaelteleva tekstuuri on pikemminkin intiimi, orkesterisäestyksellinen viulusonaatti. Toinen osa Adagio jatkaa aavemaisesti avautuvaa arkailua, joka leikkaantuu äkkipikaiseen, säestykselliseen kadenssiin. Vähitellen voimat valloilleen päästävä päätösosa Adagio-Allegro huipentuu konserton kolmesta soolokadenssista suurimpaan ja painavimpaan.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *