W.A. Mozart: pianokonsertto nro 20 d-molli

Saatuaan vuonna 1781 potkut Salzburgin piispa Colloredon hoviorkesterin johtajan ja sopimussäveltäjän toimesta Mozart (1756–1791) etsiytyi Wieniin. Käytännön pakko ja Mozartin kallis elämäntapa kannustivat häntä tehtailemaan nimenomaan pianokonserttoja, sillä soittimesta oli hyvää vauhtia tulossa jokaiseen aateliskotiin kuuluva lisävaruste. Virtuoosiesikuville oli yleisön tilaus. 

Ennen Wienin-aikaansa vain kourallisen pianokonserttoja tuottanut Mozart sävelsi vuoden 1781 ja 1786 aikana parikymmentä uutta konserttoa, jotka hän tietenkin itse kantaesitti johtamalla orkesteria pianon äärestä. Näinä vuosina Mozart jos kuka profiloitui Wienin johtavana pianistina, ja hänen maineensa alkoi kiiriä myös valtiorajojen ulkopuolelle. Pianokonsertosta muodostui historian saatossa Mozart-tutkijoiden tarkasti analysoima genre, josta selviää hänen todellinen säveltäjänäänensä ja kehitysvaiheensa kenties paremmin kuin mistään muusta teosmuodosta.

Pianokonsertto nro 20 d-molli on nykyisin lähes yhtä suosittu kuin vain kaksi viikkoa myöhemmin valmistunut C-duurikonsertto nro 21. Vielä 1800-luvulla, kun edistyksellisissä piireissä Mozartia pidettiin lähinnä pölyttymään joutavana historian hahmona, d-mollikonsertto oli ainut pianistien vakio-ohjelmistoista löytynyt Mozartin teos. Syynä oli sen dramaattinen, romantiikan ajan tunnekuohuja peilannut tekstuuri, joka löysi tiensä Chopinin, Lisztin ja Beethovenin uhmakkuuteen tykästyneen yleisön sydämiin. Se on myös ainoa Mozartin konsertoista, jonka Beethovenin tiedetään esittäneen.

On merkittävää, että Mozart valitsi ensimmäisen mollikonserttonsa sävellajiksi d-mollin, tulevien Don Giovanni -oopperan ja Requiemin Lacrimosan riipaisevan sävellajin. Ja kuinka voimakkaalla efektillä Mozart poraa traagisen sävellajin kuulijan mieleen! Ensiosan Allegron pahaenteisesti murahteleva avausmotiivi on poikkeuksellisen mukaansa tempaava ele. Se langettaa konserton ylle mustan varjon, joka väistyy vasta aivan teoksen lopussa.

Toinen osa Romanze alkaa viattomana välisoittona, mutta keskijaksossa Mozart vetää varoittamatta maton kuulijoiden alta mollimyrskyllä. Mozartille tyypilliseen tapaan päätösosa Allegro Assai suo hilpeän helpotuksen loppuun, mutta vasta vaiheikkaiden vaikeuksien ja komean soolokadenssin päätteeksi.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *