Vuonna 1936 Saksan kansa oli jo kolmen vuoden ajan syönyt NSDAP:n puoluejohdon kädestä paksusti voideltua leipää. Infrastruktuuriin riitti runsaasti roposia ja valtakunnassa vallitsi täystyöllisyys. Tokihan tämänkaltainen yltäkylläinen hyvinvointi piti näyttää koko maailman kadehdittavaksi. Mikä olisikaan ollut parempi keino, kuin jo silloin tavaksi muodostunut pr-strategia: tarpeettomiin mittasuhteisiin paisutetut, kansoja yhdistävät olympialaiset, voiman ja rauhan hyvässä hengessä käymät kisailut.
Olympialaiset myönnettiin jo silloin mahdollisimman kyseenalaiselle ehdokkaalle yleisestä vastustuksesta huolimatta. Ja miksipä ei olisi myönnetty? Laajamittaiseksi suunniteltu kisaboikotti Saksan ihmisoikeustilannetta vastaan jäi – silloinkin– uhmakkaiden puheiden tasolle.
Berliinin kisaorganisaatio teki kaiken isommin kuin edeltäjänsä. Kisojen tapahtumat välitettiin ensimmäistä kertaa suorana, kansainvälisenä tv-lähetyksenä megalomaaniselta Olympiastadionilta. Elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl dokumentoi kilpailut silmiä hivelevästi kahteen, tunnin mittaiseen dokumenttielokuvaan. Niissä öljystä kiiltelevät vartalot langettavat varjoja auringonsäteitä vasten, seksiä tihkuvat urheilijalihakset pullistelivat akrobaattisen ihmiskehon kauneutta, ylivoimaa, notkeutta – ja arjalaista verta. Olympiatuli kulki ensimmäistä kertaa soihtuviestinä Kreikasta kisakaupunkiin; viestinviejiä oli 3422. Yhtä monta kuin oli kilometrejä Olympianlehdosta Berliiniin.
Olympialipun noustessa Berliinin taivas tummeni 25.000 kyyhkysestä rauhan symbolina. Ennenkuulumattoman kansanriemun nostattamaa mökää vahvistivat kanuunan pamaukset. Jälkipolvet saattavat nähdä tässä tilaisuuden ironisointiin. Kutsuvierasaitiossa pahviukkojen tunnemaailman omaksuneet kansanjohtajat seisoivat rivissä myhäillen, mutta kaikista pahvisimman ukon viiksien alla tuskin huulikaan värähteli. Hänen silmissään pilkehti jo tulevaisuuden viisiottelut maasto-olosuhteissa.
(Teksti jatkuu videoupotuksen jälkeen. Olympiahymni alkaa n. kohdasta 2:05)
Olympialaisten avajaisten juhlahymni tilattiin tavan mukaan paikalliselta säveltäjältä, ja valinta osui tietenkin maineensa kukkuloilla paistatelleeseen Richard Straussiin, kansallissäveltäjään Wagnerin jälkeisessä Saksassa. Sanoituskilpailun yli 3000 hakijan joukosta voitti Robert Lubahn, jonka idealistinen urheilun ylistys kutsuu kaikki kansat kulkemaan avoimista porteista Saksaan kilvoittelemaan reilun pelin hengessä. Esitys oli iso ja kovaääninen: mahtipontisesti soivan hymnin oli avajaisissa noustava yli sadan tuhannen katsojan kannatushuutojen päälle. Richard Strauss toimi itseoikeutettuna kapellimestarina.
Olympiakomitea päätti julistaa Straussin hymnin viralliseksi olympiahymniksi kaikissa tulevissa kisoissa. Päätös pyörrettiin Saksan aloitettua oman kilvoittelunsa ja kansoja yhdistävän soihtukulkueensa kohti Balkania ja Puolaa kolme vuotta myöhemmin. Hymni piilotettiin vähin äänin jonnekin olympiahistorian vuosikirjoihin, joista Straussin huonointa musiikkia kaipaamaan jääneet ovat viime vuosina naaranneet sen takaisin pintaan. Vuodesta 1960 lähtien olympialaisissa on käytetty alkuperäistä, vuoden 1896 Ateenan olympialaisissa soinutta, Spyridon Samarasin säveltämää ja Kostis Palamasin sanoittamaa Olympiahymniä.
Teosesittely on (raskaasti) muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.