Richard Strauss: Neljä viimeistä laulua

Richard Strauss (1864–1949) ei koskaan kyennyt toistamaan Ruusuritari-oopperansa (1911) menestystä, mutta juuri sillä teoksella hänen maineensa oli taattu vuosikymmeniksi eteenpäin monista virheistään huolimatta. Suurin tahra tuli takkiin, kun hänet vuonna 1933 nimitettiin Valtakunnan musiikkikamarin johtajaksi pitämään huolta saksalaisen musiikin puhdasoppisuudesta Wagnerin hengessä. Straussin eduksi on sanottava, että hän otti pestin vastaan luultavasti vain suojellakseen juutalaissukuisia lapsenlapsiaan. Lopulta hän itsekin joutui mustalle listalle paljastuttuaan ideologian vastustajaksi yksityisiksi tarkoittamiensa kirjeiden tultua ilmi. Petturiksi paljastuneen Straussin sävellystyöt tyrehtyivät lähes täysin.

Koneiston palveluksessa ryvettyneen propagandamiehen maine puhdistui hitaasti mutta varmasti vasta toisen maailman sodan päätyttyä. Straussin heräsi taiteelliseen intiaankesään, ja sävelsi mm.  jousiorkesteriteos Metamorphosenin ja Klarinettikonserton. Hän viimeiseksi jäänyt teoksensa Neljä viimeistä laulua edustavat kypsintä Straussia ja ylittävät helposti hänen myöhäisuransa ‒ tai kenties koko siihenastisen teosluettelonsa ‒ saavutukset. 

Tehdessään lauluja Strauss tuskin osasi aavistaa kuolevansa piakkoin. Niin kuitenkin kävi, että 84-vuotias mestari jätti jälkeensä neljä poislähdön lopullisuutta kuvaavaa laulua. Hermann Hessen ja Joseph von Eichendorffin sanoihin tehdyt laulut eivät alun perin muodostaneet minkäänlaista sarjaa saati ollut nimetty hänen viimeisikseen. Säveltäjän toiveen mukaisesti sopraano Kirsten Flagstad kantaesitti laulut Wilhelm Furtwänglerin johdolla vuonna 1950 Lontoossa. Strauss ei ehtinyt kuulla laulujaan esitettynä.

Neljän viimeisen laulun vakiintunut esitysjärjestys ei mukaile niiden syntyajankohtaa. Straussin ystävän Ernst Rothin kokoamana ne kuitenkin muodostavat yhtenäisen tarinan auvoisesta alusta kohti vääjäämätöntä kuolemaa. Frühling (Kevät) on lyhyt ylistys vihdoin koittavalle uudelle alulle ikuiselta tuntuneen talven kaikotessa kevään tieltä. September jäi Straussin viimeiseksi lauluksi ja syntyi syyskuussa 1948, mutta sen paikka sarjassa on vakiintunut toisena esitettäväksi. Laulun odottava tunnelma hiipuu hiljalleen käyrätorven melankolisen soolon saattelemana. Polveileva viulusoolo kolmannessa laulussa Beim Schlafengehen (Nukkumaan mennessä) yhdistyy kertojan haaveisiin vapaana liihottelevasta sielusta taianomaista yötä vasten.

Im Abendrot valmistui lauluista ensimmäisenä, mutta sarjan päättäminen millään muulla  laululla osoittaisi esittäjältä huonoa tilannetajua. Viipyilevä vuodatus viimeisten hetkien ikuisuuden äärellä sai Straussin lainaamaan varhaista sävelrunoaan Kuolema ja kirkastus kertojan pohdiskellessa ikuista kysymystä ”…voisiko ehkä kuolema olla tällainen?”

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *