Ernest Chausson: Poéme de l’amour et de la mer op. 19

“Jotta minusta tulisi arvoluokan taiteilija missä hyvänsä lajissa, minun olisi pitänyt valita alani ja aikoja sitten”, kirjoitti parikymppinen Ernest Chausson (1855–1899) päiväkirjaansa. Hän vietti nuoruutensa jahkailemalla kahden välillä: oliko hänen parempi käydä lakiopintoja isänsä miellyttämiseksi vai suunnata taiteisiin, oman kutsumuksensa pariin? 

Chausson valitsi ensimmäisen. Ja sitten jälkimmäisen. Lakimiehen paperit eivät tulleet lopulta koskaan käyttöön, mutta hänen myöhään alkanut säveltäjäkoulutuksensa saattoi näkyä rutinoituneen työskentelytaidon puutteena ja musertavana itsekritiikkinä. Hän piti tuotantoaan hyvin maltillisena paitsi säveltämällä hitaasti myös polttamalla epäkelpoina pitämiään partituureja. Lopulta häneltä ei jäänyt jälkeen montakaan suurteosta. Chaussonin teoksista soitetuimmatkin ovat jääneet meikäläisen kantarepertuaarin laitamille. Lähinnä häneltä esitetään pianokvartettoa, Poémea viululle ja orkesterille sekä laulusarjaa Poéme de l’amour et de la mer (Rakkauden ja meren runoelma, 1890/93). Parhaiten Chausson muistetaan hänen kuolintavastaan: hän ajoi pyörällä päin kotitalonsa porttia.

Rakkauden ja meren runoelma jakautuu kahteen laulettuun osaan ja niitä erottavaan lyhyeen orkesterivälisoittoon. Sen tunnelma osuu suoraan 1800-luvun lopulla muodissa olleen symbolismin ytimeen utuisine miljöineen, joihin Debussy ja vähän Sibeliuskin myöhemmin hurahtivat. Teos perustuu Maurice Bouchorin runoihin, joissa liikutaan rakkauden standardisanastossa, tarpeettoman naiiveissa tunnelmissa: meri, kukkien tuoksu, aurinko ja kuu ja lopulta ‒ rakkauden kuoltua ‒ tuulen heittelemät lakastuneet lehdet. Chaussonin musiikki sen sijaan välttelee patenttiratkaisuja. Musiikin monivivahteinen sävykkyys luo ensin monitulkintaista rakkaudellista euforiaa, joka alkaa välisoiton jälkeen hiljalleen hiipua, ja lopussa meren pauhu vaimentaa kertojan lemmettömän valituksen. Tiivistettynä teos tekee matkan valosta pimeyteen, ilosta suruun, mutta paljon monisyisemmin kuin tässä viitsin edes yrittää kuvailla. 

Laulusarjan jatkuvaliikkeiseen, kromaattiseen sointimaailmaan on epäilemättä vaikuttanut Chaussonin matkat Bayreuthiin, ensin katsomaan Ringiä ja vuonna 1882 Parsifalia. Runoelman sävelkieli yhdistelee wagnerilaisesti venyviä, jatkuvasti tonaalista levähdyspistettä etsiviä melodialinjoja debussylaiseen aistillisuuteen, jonka varsinainen kulta-aika koitti vasta paljon myöhemmin. Joka tapauksessa Chaussonin musiikin värikkyys tekee suuren palveluksen Bouchorin runoille.

Nuori Chausson oli asettanut säveltäjänuralleen vaatimattomat tavoitteet: ”voisinpa kirjoittaa yhdenkin sydämeen saakka tunkeutuvan sivun”. Sanoisin, että tämän puolituntisen tunneroihun sammuttua Chaussonin nöyrä tavoite tuntuu roimasti alimitoitetulta.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

One comment

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *