Ernest Chausson (1855–1899) on aina vain pysynyt kummajaisena konserttikaanonissa, vaikka hänen vaikutuksensa Debussylle, Ravelille ja koko ranskalaisen impressionismin kultakaudelle on ohittamaton. Syy hänen unohtamiselleen ei missään nimessä ole hänen teoksissaan – ne eivät ole huonoja tai tylsiä – mutta hän itse suhtautui niihin tarpeettoman väheksyvästi, eikä hän halunnut huomioita niille.
Melankolinen ja masennukseen taipuvainen Chausson aloitti säveltämisen myöhään, vasta suoritettuaan lakimiesopintonsa isänsä konservatiivista kunnianhimoa tyydyttääkseen, eikä hän ehkä siksi ehtinyt sisäistää ammatin kaikkia vaatimuksia. Hän ei yksinkertaisesti osannut suhtautua säveltämiseen käyttömusiikin tuottamisena, kuten kaikki suuret säveltäjät häntä ennen ja jälkeen. Hän otti säveltämisen erittäin vakavasti eikä halunnut päästää teoksia näpeistään ennen kuin kaikki nupit olivat paikallaan ja tahdit viimeiseen asti hiotut. Tällä tyylillä teokset valmistuivat aina nihkeästi, ja siihen päälle korkea itsekritiikki sekä itseluottamuksen puute estivät häntä koskaan saavuttamasta luomisen hurmostiloja. Tuotanto jäi lopulta suppeaksi, vain 39 opusnumeron kokoiseksi. Sääli on, että Chausson tunnetaankin musiikkiaan paremmin tapaturmaisesta, mahdollisesti sadistisen itsetuhon puuskassa toteutuneesta kuolemastaan polkupyörän selässä.
Poémesta viululle ja orkesterille (1896) piti alun perin tulla täysimittainen viulukonsertto mestariviulisti Eugéne Ysaÿelle, mutta suurmuotojen parissa itsensä lannistanut Chausson ei pitänyt taitojaan riittävinä niin isoon tehtävään. Sen sijaan hän alkoi luonnostella juonellista musiikkitarinaa tuttavansa ja suosikkikirjailijansa Ivan Turgnejevin kolmiodraamasta Voitokkaan rakkauden laulu. Alkuperäinen tarina (ja nimi) näyttää kuitenkin pudonneen lopullisesta versiosta pois, sillä perinteisistä muodoista poikkeavasta luonteestaan huolimatta Poémen yhdistäminen novelliin vaatisi kuulijalta varsin kekseliäästi punottuja mielleyhtymiä. Tarinoinnin sijasta Poémessa on wagnerilaisesti venyviä melodioita, kekseliäitä harmonioita ja utuista, impressionismia ennakoivaa tunnelmointia.
Teos on aina ollut Chaussonin suosituimpia yhdessä Rakkauden ja meren runoelman kanssa. Kantaesityksessä Poéme sai niin suurta suitsutusta, että säveltäjän nöyristelevä luonne joutui kovalle koetukselle. ”Ei, en kestä tätä, en kestä tätä”, hänen kerrotaan vaikeroineen aplodien aikana. Lopulta hänen itsetuntonsa ei sallinut edes teoksen julkaisemista, koska eipä hän uskonut yleisöön, solistiin ja kaikkiin muihinkin sitä kehuneisiin ihmisiin. Huono, mikä huono, hän ajatteli. Lopulta säveltäjä Isaac Albéniz järjesti omasta pussistaan parituurin kustannettavaksi, säveltäjältä salaa, jotta Chaussonin nykyisin esitetyin teos saatiin painettua ilman, että hänen tarvitsi hetkeksikään luopua minäkuvastaan, epäonnistumaan tuomitusta tusinasäveltäjästä vailla mahdollisuuksia menestymiseen.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.
One comment