Olipa kerran Lontoossa vuonna 1922, kun iloinen karonkkaseurue hullutteli musiikin tahtiin konserttirupeaman päätteeksi. Mukana oli myös säveltäjä Maurice Ravel (1875–1937), joka istui pianon ääressä. Kun ilta kääntyi aamuksi, päätti unkarilainen viulisti Jelly d’Aranyi irrotella vielä viimeiset nopeat esittelemällä ylimaallisia taitojaan. Koska konserttiohjelmassa oli aiemmin kuultu Béla Bartókin musiikkia, hän pani ranttaliksi revittelemällä unkarilaisten kansanmelodioiden pohjalta hurjan, improvisoiden potpourrin.
Tapaus teki niin suuren vaikutuksen Raveliin, että hän sävelsi heti kotiin päästyään oman versionsa unkarilaiseen tyyliin tilutellusta kappaleiden kimarasta. Kiitokseksi inspiraatiostaan hän lähetti kirjeen suoraan Bartókille. “Olet innoittanut minua säveltämään lyhyen ja paholaismaisen vaikean kappaleen loihtiakseni esiin unelmieni Unkarin. Koska se on tehty viululle, miksi emme kutsuisi sitä Tziganeksi?”
Kiertolaisten viuluriehaa kuvaileva Tzigane, suoraan käännettynä mustalainen, on muodoltaan perinteinen kaksiosainen unkarilainen rapsodia. Hitaasti tunnelmoiva, melankolinen alkuosa johdattaa villiksi riehaantuvaan loppuun ja pidäkkeettömään tanssiin. Katkelmat seuraavat toisiaan lähinnä tulisen mustalaistunnelman kannattelemana eikä teemoja kehitellä kummemmin – teos on melodioiden sarjatuli, josta jokaisella on lupa poimia oma suosikkinsa.
Tziganen aikalaisvastaanotto oli pääosin hämmästelevää. Eräs kriitikko tosin epäili Ravelin sortuneen jäljittelemään entisajan mestareita parodioimalla Brahmsin, Joachimin, Hubayn ja Lisztin yliampuvaa unkarilaistykitystä, päälleliimattua virtuoosisuutta. Totta on, että Ravelilla ei ollut mitään kosketusta unkarilaistyyliin tai mustalaisuuteen, ja hän joutui turvautumaan toisen käden tietoon. Muihin Ravelin teoksiin verrattuna Tzigane todella tuntuu kymmeniä vuosia jälkijunassa syntyneeltä pastissilta siitä, miltä mustalaisviulu on romantikkojen mielestä kuulostanut.
Oli Tzigane sitten parodia tai retrohenkinen mustalaismuistuma, se kuuluu historian näyttävimpiin virtuoosikappaleisiin, ja siitä selvitäkseen pitää solistilla olla viulistinen kikkavarasto temppuja pullollaan. Nykyviulisteille teos ei ole missään nimessä mahdoton haaste, sen pitäisi olla ihan peruskauraa jokaiselle solistin urasta haaveilevalle muusikonalulle, mutta kuvitelkaapa maailma sata vuotta sitten. Tzigane on sooloteoksen perikuva, jossa orkesteri on vain istutettu taustalle toimettomaksi kuin korostamaan yksinäisen viulusankarin omavaraisuutta. Oliko Ravel niin viekas, että hän ymmärsi Tziganen metatasolla? Että yleisö näkisi kuinka hurjasti sooloviulisti soittaa vasta sitten, kun hän seisoo hiljaa tapittavan laumansa keskellä. Vai symboloiko orkesteri leirinuotion ympärille kerääntynyttä nomadien kulkuetta, joka seuraa mykistyneenä kuulemaansa? Niin tai näin, kun taustajoukot lopulta rikkovat hiljaisuuden, eivät solistin ja orkesterin voimasuhteet siitä miksikään muutu.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.