Nuori jukuripää Sergei Prokofjev (1891–1953) oli jo osoittamassa rauhoittumisen merkkejä ja hakeutumassa kohti uusyksinkertaisia ja jälkiromanttisia ihanteita, kun hän vuonna 1917 sävelsi kolmannen ja neljännen pianosonaattinsa. Niissä ei ole piiruakaan pehmeyttä, ja ne perustuvatkin kymmenen vuotta vanhoihin luonnostelmiin – aikaan, jolloin tarkoituksellinen provosointi oli Prokofjevin tärkeimpiä motivaattoreita.
Yksiosainen, lisänimellä “Vanhoista muistikirjoista” kulkeva kolmas pianosonaatti op. 28 on Prokofjevin sonaateista lyhin ja intensiivisin, eikä sen mielenkiintoista muotoa voi kuin väkivalloin survoa akateemisten sonaattimuotojen sopukoihin. Sen sävellajiksi on merkitty a-molli, mutta lähtöruutu on E-duurissa. Ensin kuullaan Prokofjeville tyypillinen, toccatamaisesti hakkaava pääteema ja sille vastakohtainen, lyyrinen sivuteema ennen kuin ne heittäytyvät kehittelyjakson myllyyn. Kun kertausjakson eli alkutilanteen tunnelma pääsee täyteen vauhtiinsa, murenevat teemat vähitellen etäisiksi muistumiksi ja nakutuksen lomasta pilkistäviksi sattumiksi. Vasta lopussa a-sävel naulataan yksiselitteisesti kappaleen otsikossa luvatulle paikalleen.