Maurice Ravel: Miroirs pianolle

Maurice Ravelin (1875–1937) kynä ja kunnianhimo sauhusivat tuottoisimmillaan 1900-luvun taitteessa. Hän oli vihdoin ymmärtänyt, ettei tulisi koskaan saamaan Pariisin konservatorion himoittua Rooman palkintoa ja sen suomaa julkista tunnustusta niiltä, jotka hyvän taiteen tunnusmerkeistä päättivät. Pienenä protestina hän yhdessä 25 muun taiteilijan kanssa perusti niin sanotun Apassi-ryhmän, joka kokoontui lauantaisin konserttien jälkeen lukemaan venäläisiä partituureja varta vasten tapaamisia varten vuokratussa asunnossa Auteuil’n kaupunginosassa Pariisissa. Porukka, johon vuosien aikana kuuluivat muiden muassa Manuel de Falla, Igor Stravinsky, Léon-Paul Fargue ja Tristan Klingsor, oli ottanut nimensä huligaania tarkoittavasta slangisanasta. Lauantaisten lukupiirien lisäksi Apassit kampanjoivat ärhäkkäästi uuden esteettisen tyylin keksineen Claude Debussyn puolesta ja koettivat kammeta Pariisissa edelleen päsmäröineet wagnerilaiset voimat valtaistuimiltaan. Lopulta he onnistuivat – Ravelin ja Debussyn impressionistinen sävelkieli voisi hyvin olla koko ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen ranskalaistyylin tunnusmusiikkia.

Yhtälailla kuin samaan aikaan syntynyt Debussyn Images-sarja, Ravelin Miroirs (1903–1905) oli paitsi soitto- myös sävellystekninen harppaus kohti modernistista maailmaa ja Ravelin omaleimaista sävelkieltä. 

“Miroirs muodostaa pianokappaleiden sarjan, joka merkitsi sointujen kehityksessä suurta muutosta, ja joka hämmensi entiseen tyyliini tottuneita muusikoita”, Ravel totesi. 

Jokainen sarjan viidestä osasta on omistettu yhdelle Apassien jäsenelle ja kantaa kuvailevaa otsikkoa, jota ei kuitenkaan kannata ottaa kirjaimellisena kuunteluoppaana. Päin vastoin: sarjan nimen mukaisesti kuulokuva elää heijastuksina tai impressioina; vähän vääristyneinä, ammoisten muistojen haalistamina hahmoina. Ravel tuo kappaleissaan eteemme hämärän peittämiä perhosia, murheellisia lintuja, aalloilla keikkuvan veneen, espanjalaisen musiikin muistumia ja laaksossa kaikuvia kelloja. Näemme ne haaleissa väreissä ja häivytettyinä ääriviivoina. Vaikka sarjan tyyli on kieltämättä impressionistinen, sekä Ravel että Debussy karsastivat maalaustaiteesta lainattua termiä, joka oli alunperin yhden kriitikon arvosteluunsa keksimä luonnehdinta..

Ensimmäinen kappale Noctuelles (Yöperhosia) on omistettu Léon-Paul Farguelle, joka kirjoitti teoksen kylkeen myös lyhyen runon yöperhosten matkasta uuteen pesään. Teos on esimerkillinen näyte Franz Lisztin jalanjäljissä kulkeneen Ravelin persoonallisesta soittoteknisestä briljanssista, jossa siipien räpyttelyn imitointi ja äkkinäisinä rapisevat murtosoinnut pesivät kromaattisesti väritetyissä harmonioissa. 

Toinen kappale Oiseaux Tristes (Surulliset linnut) on omistettu Miroirsin kantaesittäneelle pianistille Riacardo Viñesille. Ravel on kertonut, että kappale kuvaa lintuja pimeän metsän painostavassa tunnelmassa kesän kuumimpina tunteina. 

Kolmas kappale, taidemaalari Paul Sordesille omistettu Une barque sur l’océan (Laiva valtamerellä) käyttää tunnistettavaa vesiaihetta, aaltoilevia murtosointuja Ravelin kahden muun vesikappaleen, Jeux d’eaun ja Ondinen tapaan. 

Espanjan rajalla syntyneen Ravelin suonissa virtasi äitinsä puolelta baskiverta, jota hän vuodatti useisiin teoksiinsa. Alborada del Gracioso (Narrin aamupäivä), sarjan neljäs, näyttävin ja kuuluisin osa tunnetaan paremmin Ravelin vuonna 1918 tekemänä orkesterisovituksena. Narrin aamupäivässä kuullaan muistumia kastanjeteista, espanjalaisesta kitarasta ja surumielisesta flamencomelodiasta. 

Sarjan päättävässä La vallée des clochessa (Kellojen laakso) äänimaisemassa väreilevät kymmenien erisävyisten kellojen kaiut.

“Mikään ei ole niin inhottavaa kuin musiikki ilman piilomerkityksiä” Ravel lainasi Frédéric Chopinia vuonna 1910 kirjoittamassaan esseessä, jossa hän tunnustaa pohjattoman rakkautensa Chopinin musiikkiin. Miroirsissa ei silti ole kyse taiteilijan henkilökohtaisista tunnetiloista kuten edellisten sukupolvien romantikoilla, vaan se pyrkii kuvailemaan lähes objektiivista näkymää, mutta säveltäjän omien silmien läpi katsottuna. Vuosia myöhemmin Ravel paljasti, että Miroirsin syvemmät tasot kumpuavat William Shakespearen näytelmästä Julius Caesar, sen ensimmäisen näytöksen toisesta kohtauksesta, jossa Cassius tivaa Brutukselta syytä tämän yhtäkkiseen alakuloisuuteensa: “‘Sano, hyvä Brutus, voitko nähdä kasvosi?’ ‘En, Cassius, sillä silmä näkee itsensä vain heijastuksena, muiden esineiden pinnasta.’” 

Teosesittely on muokattu alunperin Mäntän musiikkijuhlille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *