Charles Ives: pianosonaatti nro 2, Concord, Mass., 1840–60
Charles Ivesin (1874–1954) tuotannon ja ehkä koko 1900-luvun amerikkalaisen pianomusiikin merkittävimmäksi saavutuksesi voidaan laskea suuri Concord-sonaatti pianolle. Se on paitsi Ivesin merkittävin myös ensimmäinen julkaistu teos. Menestyvän vakuutusyhtiön johtajana Ives sävelteli vain osa-aikaisesti, ja sonaatin valmistuminen kesti peräti kuusi vuotta. Vuonna 1915 valmistunut ensimmäinen versio ilmestyi omakustanteena vuonna 1920, mutta Ives muokkasi sitä vielä monta kertaa vuosien varrella, koska halusi pysyä ajan hermolla – jopa aikaansa edellä – aina vain muuttuvien esteettisten ihanteiden suhteen. Viimeisen kerran hän kajosi teokseen vuonna 1947.
Säveltäjille harvinaista avoimuutta Ives osoitti julkaisemalla yhdessä sonaatin kanssa ratkaisujaan selittävän kirjoituskokoelman Essays before a sonata, joka paljastaa teoksen perimmäisen olemuksen ja aatteet sen taustalla. Alun perin tekstin piti tulla nuotin alkusivuille, mutta lopulta erillisenä kirjana julkaistussa opuksessa oli enemmän sivuja kuin itse partituurissa.
Sonaatin neljä osaa ovat saaneet nimensä Ivesin ihailemista transsendentalisteista, jotka kaikki asuivat Concordin kaupungissa, Massachusettsissa, Ivesin kotiosavaltiossa. He olivat kirjailijat Ralph Waldo Emerson, Nathaniel Hawthorne, Bronson Alcott ja Louisa May Alcott sekä Henry David Thoreau, joiden teoksissa korostui luonnon ja ihmisen välinen suhde.
Ivesin mukaan sonaatti-käsite on vain eksakti nimitys näille neljälle erilliselle teokselle, jotka kuvaavat hänen omaa käsitystään transsendentalismista. Muotoseikat paljastavat kokonaisuuden kuitenkin ihan kunnon sonaatiksi, joskin osat tuntuvat kaikki syntyneen eri kantaisästä. Ives kirjoitti teokseen myös lyhyet osuudet alttoviululle ja huilulle, mutta ne jätetään esityksistä usein pois.
Ensiosa Emerson voidaan täysin mokomin tulkita ”oikeaoppisena” sonaattimuotoisena allegrona, jonka uumenista paljastuu vinkkauksia musiikinhistorian suuriin kulmakiviin. Ilmiselvin lienee Beethovenin Kohtalosinfonian avausteema, joka kummittelee läpi koko sonaatin. Toinen osa, Hawthorne, käyttää ragtimen ja jatsin keinoja scherzomaisesti. Osan erikoisuutena on klusterilaudalla painetut äänimatot, eli sointukimput. Alcotts-osassa Bronson Alcottin puheenlahjojen kuvailu saa lyyrisen, romanttisuudessaan jopa brahmsilaisen ilmeen. Improvisatorisessa finaalissa filosofi Thoreau hengittää lammenrannan asumuksessaan aamukasteen raikkautta ja saa meditaatioharjoitustensa lomassa ahaa-elämyksiä.
Teosesittely on muokattu alunperin Mäntän musiikkijuhlille tekemästäni tekstistä.