Wolfgang Amadeus Mozartin (1756–1791) teosten ja niiden taustojen avaaminen edes jokseenkin kattavasti on elämäkertatutkimuksellinen selviytymisretki, jossa uutterimmankin tutkijan psykologis-musiikillinen läpivalaisuyritykset on todettava miltei mahdottomiksi viimeistään riistiriitaisten tietojen ampuessa viimeisenkin varmuuden rippeen säpäleiksi. Säilyneissä kirjeissään Mozart käyttää salakieltä ja vitsailee epäluottamusta herättävästi, hänestä kerrotut silminnäkijätodistukset ovat vuosikymmenien ja -satojen myötä muuttaneet muotonsa lähes tunnistamattomiksi, ja hänen todellinen sielunelämänsä ja sävellystensä taustat jäävät yleensä romanttisen historiankirjoituksen varaan kyhätyiksi väittämiksi. Erityisesti Salzburgissa viettämiensä nuoruusvuosien ajoilta on vain vähän kirjeinä ja kaskuina säilynyttä perintöä, koska hän kirjoitti kuulumisiaan yleensä vain matkoilla ollessaan ja hänen isällään oli tarve värittää poikansa tekosia hivenen yläkanttiin faktoista suuremmin välittämättä.
Niinpä todennäköisesti Salzburgissa sävelletystä divertimentosta D-duuri K.136 ei ole jäänyt paljon olettamuksia kiinteämpää tietoa. Tiedetään, että se on hänen varhaisimpia nykyiseen perusohjelmistoon nousseita teoksiaan, ja että se kuuluu kolmen divertimenton (K. 136–138) ja niin kutsuttujen. Salzburg-sinfonioiden joukkoon. Niitä ei kuitenkaan lasketa kuuluviksi Mozartin numeroitujen 41 sinfonian sarjaan syistä, joihin en ole onnistunut saamaan tyydyttävää vastausta.
Kolme divertimentoa valmistuivat todennäköisesti syksyllä 1772 samaan aikaan Milanoon tilatun vakavan oopperan Lucio Sillan kanssa. Tuolloin vasta 16-vuotias Mozart työskenteli Salzburgissa hankalana esimiehenä tunnetun piispa Colloredon orkesterin konserttimestarina ja anoi konserttimatkojaan varten lomia aina kuin mahdollista. Noina vuosina Mozart oli hankkinut tukevan pohjan ihailijoita ja tukijoita erityisesti Italiassa, jossa nuoren oopperasäveltäjän suosio oli singahtanut huippuunsa Mithridates, Pontoksen kuningas –oopperalla muutamaa vuotta aiemmin. Divertimentojen tyylistä ja kolmiosaisuudesta onkin päätelty, että Mozart sävelsi ne esitettäväksi nimenomaan Italiassa – siellä kun näistä divertimentoista puuttuvat menuetti-osat eivät kuuluneet tyypillisen sinfonian muotoon. Syy on selvä: Italialaiset eivät saksalaisia tansseja suvainneet.
Teosten nimitys ei ole Mozartin keksimä. Divertimentoiksi, sananmukaisesti viihdekappaleiksi, hän nimittäin kutsui vain viisi- tai useampiosaisia teoksiaan. Käsikirjoituksen otsikoksi on kyllä kirjoitettu Divertimento, mutta käsiala ei ole Mozartin. Divertimentoille tyypillinen viihdyttävyys niissä toki kuuluu, mikä ei ollut nuorelle Wolfgangille poikkeuksellista, Leopold-isä kun patisti usein poikaansa säveltämään ”puolipopulaaristi”.
Ensimmäinen osa Allegro noudattaa hyvin klassista esittelyn, kehittelyn ja alkuun palaamisen yleisesesti sonaattimuodoksi nimitettyä rakennetta. Osan keskivaiheilla vilahtaa mollitunnelmat ensimmäistä ja viimeistä kertaa koko teoksessa. Arvokkaasti keinahtelevaa Andante johtaa viimeiseen osaan Prestoon, jossa kaikuvat ensiosan muistot, mutta vielä paljon vauhdikkaammin ja hurmoksen tunteita lainkaan säästelemättä.
Teosesittely on muokattu Helsingin juhlaviikoille tekemästäni tekstistä vuodelta 2013.