Benjamin Britten: Jousikvartetto nro 2 C-duuri op. 36.
Benjamin Brittenin (1913–1976) uran läpimurto ajoittuu toisen maailmansodan kiivaimpiin vuosiin. Sinä aikana hän sävelsi mm. viulukonserton, muunnelmat Frank Bridgen teemasta, Sinfonia da Requiemien, ja kokeili uran luomista myös Amerikassa yhdessä elämänkumppaninsa Peter Pearsin kanssa. Palattuaan takaisin Englantiin ja Suffolkiin hän loi suurta suosiota nauttineen oopperan Peter Grimesin, jonka omaperäinen harmoniamaailma on siirtynyt yhtä aikaa luonnostelemaansa toiseen jousikvartettoon (1945). Vaikka kvartetto oli selvästi onnistunut teos ja nautti jonkinmoista menestystäkin, kesti 30 vuotta ennen kuin Britten tarttui uudestaan kvartettogenreen.
Toisen jousikvarteton taustalla on englantilaisen musiikin isänä pidetyn Henry Purcellin kuoleman 250-vuotisjuhlallisuudet, joita varten Britten sävelsi kvarteton lisäksi myös Holy Sonnets of John Donne –laulusarjan sekä Purcell-muunnelmat The Young Person’s Guide to the Orchestra. Toinen jousikvartetto on kolmikosta silti vähiten purcellilainen ja kaikkea muuta kuin pastissimainen aikamatka barokin ajan Englantiin 1900-luvun harmonioilla höystettynä. Kvarteton kahdessa ensimmäisessä osassa Britten ottaa täyden taiteellisen vastuun muodosta ja teemoista, ja vasta viimeisessä osassa kuuluu Purcellin vaikutus, sekin melko hentona; korkeintaan kevyesti mukautettuna ja Brittenin oman mietintämyssyn alla persoonalliseksi muunnelmasarjaksi muokattuna kunnianosoituksena.
Teoksen ensimmäinen osa Allegro calmo senza rigore on periaatteessa tulkittavissa sonaattimuotoiseksi, mutta Britten ottaa vapauksia tekemällä esittely- ja kehittelyjaksoista heti kättelyssä uudenlaisia tulkintoja: pääteema lähtee heti omille teilleen kehittelyn omaisesti ennen muiden teemojen esittelyä. Myöskään osan lopussa ei palatakaan alkutunnelmiin sellaisenaan, kuten tyypillisesti on tapana, vaan kuullut aiheet risteilevät moniäänisesti päällekkäin.
(Teksti jatkuu videon jälkeen)
Toinen osa Vivace on tarantellamaisesti kipittävä scherzo, jossa c-molliin takertuneet, vaimennetut äänet punovat mattoa sooloirtiottojen alle paniikinomaisissa tunnelmissa.
(Teksti jatkuu videon jälkeen)
Kolmas ja viimeinen osa Chacony koko teoksen suurin ja monisyisin, ja ajallisestikin se on isompi kuin kaksi edellistä osaa yhteensä. Nimi Chacony viittaa Purcellin suosimiin chaconne-muunnelmasarjoihin. Myös Britten päättää teoksensa muunnelmiin. Pääteema osoittaa jälleen Brittenin persoonallisen tavan käsitellä kaavamaiseksi luultuja muotoja. Haeskeleva, jännitteen ja purkauksen yhteispelille perustuva teema on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Tarttuvan korvamadon sijaan sen vaikutus perustuu C-sävelen vakiinnuttamiseen, mikä luo lähtökohdat paerin seikkailuhenkiselle matkalle Chaconyn 21 muunnelman matkalle. Muunnelmat jakaantuvat kolmeen jaksoon: Ensimmäiset kuusi muunnelmaa liikkuvat harmonisissa ympäristöissä – ne ovat siis pikemminkin sointuja kuin melodioita. Niitä seuraavat kuusi muunnelmaa leikittelevät erilaisilla rytmeillä, ja sitä seuraavat kuusi muunnelmaa käsittelevät teemaa kontrapunktisesti, eri äänikerrat vastakkain. Näitä kuuden muunnelman sarjoja lomittavat yksinäiset soolokadenssit; ensin taituroi sello, sitten alttoviulu ja lopuksi ykkösviulu. Kolme viimeistä muunnelmaa tekevät hidasta paluumatkaa alkutunnelmiin, kunnes lopussa voimakkaat, sitkeästi toistuvat soinnut inttävät tonaalisen kotipesän yksiselitteisesti C-duuriksi, ensimmäistä kertaa koko osan aikana.
Teosesittely on muokattu Helsingin juhlaviikoille kirjoittamastani tekstistä vuodelta 2013.