Vuonna 1788 Mozartin (1756–1791) tulotaso romahti. Itävalta oli julistanut sodan Turkille ja rahavirrat ohjattiin taiteen sijasta puolustusmenoihin. Hänen keväällä tekemänsä konserttimatka Leipzigiin ja Berliiniin osoittautui taloudelliseksi hutilyönniksi, ja vaikka matkalta jäi käteen uusia tilauksia ja työtarjouksia, ei Mozart koskaan ryhtynyt niitä toteuttamaan.
Muutenkin Mozart oli vaikeuksissa. Prahassa väkeä villinnyt ooppera Don Giovanni floppasi Wienissä ja Mozartin kurssi laski entisestään. Hän alkoi rustata teosten ohella lainahakemuksia vapaamuurariveljilleen. Vaikka hänellä oli omaisuutta, rahalle oli tarvetta. Kirjeet ovat masentuneen miehen käsialaa. ”Synkät ajatukset valtaavat minut usein, ja vain kovalla vaivalla saan tönittyä ne syrjään”, Mozart kirjoitti. Samaan aikaan hän oli juuri saanut valmiiksi Es-duuri-sinfonian, jossa ei ole masennuksesta tietoakaan.
Seuraava työ olikin g-molli-sinfonia nro 40, yksi Mozartin synkimmistä teoksista, jonka säveltämisen aikana hänen puolen vuoden ikäinen tyttärensä kuoli. Siitä huolimatta vuoden 1788 kesällä Mozartin kynä sylki nuotteja järjestykseen hurjalla vauhdilla ja laadusta tinkimättä. Muutaman kuukauden aikana syntyi pari pianosonaattia, pianotrio, muunnelmateos, lauluja sekä kaiken kruununa kolme sinfoniaa, jotka olivat jäävä hänen viimeisikseen. Mozartin kiusallinen rahatilanne sekä kolmen viimeisen sinfonian historiallinen merkittävyys huomioon ottaen on omituista, että niiden synnystä ei osata kertoa mitään arvailua ja ajankohtaa tarkempaa.
Yleensä niin tarkka Mozartin kirjanpito ei paljasta, kenelle, minne ja mitä varten sinfoniat on sävelletty. On arveltu, että hän valmisteli Joseph Haydnin tavoin matkaa Englantiin, jossa olisi odottanut uusi ja innokas, sinfoniannälkäinen ja maksukykyinen yleisö. Mitään matkaa ei kuitenkaan tullut. Mistään kirjeistä tai konserttiohjelmista ei yksiselitteisesti selviä, että niitä olisi edes esitetty Mozartin elinaikana. Vaikka Mozartilla ei ollut tapana kirjoittaa teoksia vain aikansa kuluksi, on kolmen viimeisen sinfonian synty mahdollinen selittää säveltäjän sisäisellä luomisen pakolla; niin erityislaatuisia ja aikansa konventioita ravistelevia ne ovat, että yleisö tuskin olisi niitä mukisematta niellyt.
Spekuloidaan. Ehkä Mozart halusi koetella ja venytellä sinfonista muotoa vailla miellyttämisen painetta tai pelkoa teoskokonaisuuksia silponeesta konserttikäytännöstä. Siihen aikaan sinfonioiden osia saatettiin surutta ripotella sinne tänne täyttämään konsertti-illan aukkoja aarioiden ja soolonumeroiden väliin. Sinfonisen kokonaisuuden käsitettä ei ollut samaan tapaan kuin nykyään. Kolmessa viimeisessä sinfoniassa Mozart on siirtynyt yhteinäisyyden käsityksessä täysin uudelle uralle: Jokainen niistä on osistaan erottamaton kokonaisuus. Esimerkiksi Jupiter-sinfonian finaali tuskin tekisi samanlaista vaikutusta, ellei sen tunnistettava teema olisi syötetty kuulijoiden (piilo)muistiin jo menuetissa.
Kapellimestari Nicolaus Harnoncourt menee analyysissään niinkin pitkälle, että väittää kolmen sinfonian muodostavan itseasiassa yhden 12-osaisen kokonaisuuden. Kysymyksiä herättävää teoriaansa hän perustelee paitsi sinfonioiden teemojen yhteensopivuudella myös sillä, että ainoastaan nro 39 alkaa laajalla alkusoittomaisella johdannolla, ja vain nro 41 päättyy todelliseen, kaikki edeltävät ainekset yhteen kokoavaan finaaliosaan.
Kuuluivatpa sinfoniat yhteen tai eivät, niiden kuunteleminen yhtä soittoa paljastaa Mozartin ehtymättömän nerouden vieneen kaikkien muiden teosmuotojen ohella myös sinfoniamuodon luonnolliseen huipentumaansa ennen Beethovenia.