Morton Feldman: Neither

Morton Feldman (1926–1987) kuului amerikkalaisen avantgarden suuriimpiin esitaistelijoihin John Cagen, Christian Wolfin ja Earle Brownin kanssa. He, kuten kai jokainen 1940–50-luvuilla taiteellisen herätyksen saanut säveltäjä, kävivät nuorina hakemassa oppia Darmstadtin kesäkurssien kulttipiireistä, mutta hyvistä lähtökohdista huolimatta eurooppalaiselle modernismille ei koskaan löytynyt kunnollista kasvualustaa Amerikassa. Siinä missä Stockhausenin, Boulezin ja kumppaneiden pilkuntarkat partituurit uuvuttavine erikoisselityksineen, lukemattomine yksityiskohtineen ja sarjallisen sävellystekniikan kaavoineen olivat luoneet musiikista laskelmoituja taidekokemuksia, amerikkalaiset määrittelivät musiikkia ja taidetta uusiksi ennen kaikkea filosofisena, hengellisenä ilmiönä. Se oli täysin tietoinen vastaisku, vaihtoehtoinen kehityssuunta.

Kun John Cage alkoi leikkiä sattumanvaraisuudella ja musiikittoman musiikin käsitteillä, Feldman kääntyi omanlaisensa minimalismiin, jota ei tule sekoittaa Steve Reichin ja Terry Reileyn toisteisuuteen. Hidassykkeisillä, yksityiskohdat tarkoituksella kadottavilla teoksilla Feldman loi hyvin omaperäisen musiikkikäsityksen, jonka yksi tarkoitus on tuudittaa kuulija eräänlaiseen transsiin ja ajattomuuteen. Parhaissa teoksissaan Feldman todella onnistuu vaivuttamaan kuin hypnoosiin, joka muuttaa kuulijan pikkuhiljaa tarkkaavaisesta havaitsijasta ensin myötäeläjäksi ja lopulta nyt-hetkellä syntyvän ääniuniversumin orgaaniseksi osaksi. Hitaasti aukeavan musiikin luoman horroksen läpi voi tosin hetkeksi herätä huomaamaan, että on jo hyvän aikaa hengittänyt atmosfäärissä värähteleviä ääniä luonnollisesti kuin hyvälaatuista huoneilmaa. Ainoa este hypnoosille on kuulija itse: hän voi joko antautua Feldmanin tuntikausia kestävälle meditaatioharjoitukselle tai kamppailla sitä vastaan.

Feldmanin musiikkia ei missään nimessä tule käsittää sisustuselementiksi, joka sopii soimaan taustalle kenenkään huomaamatta. Hän nuotinsi teoksensa tarkasti eikä jättänyt sattumalle varaa, ja jokainen nuotti on sille varatulla paikallaan, jokainen tahti haluaa tulla kuunnelluksi. Hänen teoksensa eivät vain lähtökohtaisesti pyri viihdyttämään perinteisessä mielessä tai virittämään mielikuvallisia tarinoita, joita voisi seurata kuin todellisuutta rikastuttavina lisäkkeinä tai lineaarisesti etenevänä aikataiteena. Päin vastoin. Feldmanin musiikkiin antauduttuaan uusi todellisuus hahmottuu ajasta irrallisena olotilana, jossa on musiikilla raivattu paikka aina tarpeelliselle itsetutkiskelulle. 

Kuten huomataan, tämänkaltainen musiikkifilosofia on allerginen kaikille tekstiin sovitetuille äänille ja ennen kaikkea tarinalliselle oopperalle. Silti Feldman sävelsi vuonna 1977 Neither-nimisen teoksen, jonka voi yhtäältä käsittää monodraamaksi tai oopperaksi, toisaalta vokaalikonsertoksi ja 50-minuuttiseksi sopraanoaariaksi.

Se on sitä kaikkea. Muttei mitään sinne päinkään.

Neitherin teksti on Samuel Beckettin. Tarinan mukaan Feldman ja Beckett olivat tavanneet illallisen merkeissä, ja puhe oli kääntynyt oopperaan. He löysivät yhteisen sävelen nopeasti, sillä kumpikin vierasti koko taidemuotoa sydänjuuriaan myöten: Beckett ei missään nimessä halunnut kuulla tekstejään laulettuna, Feldman ei todellakaan halunnut pilata musiikkiaan sanoilla. Sanomattakin on selvää, että näistä lähtökohdista syntynyt “ooppera” on kaikkea muuta kuin sanan varsinainen merkitys antaa odottaa. Oopperan nimeä Neither (suom. Ei kumpikaan) onkin arveltu sisäpiirin vitsiksi: kumpikaan ei halunnut tehdä oopperaa. 

Tekijöiden asenne näkyy ja kuuluu; Neither ei ole ooppera eikä monodraama, eikä siitä löydy minkäänlaista juonta sen enempää kuin lavatapahtumia. Sitä on itseasiassa nimitetty anti-oopperaksi, ja loppujen lopuksi Beckettin sanoituksellakin on hyvin vähän – jos lainkaan – merkitystä kuulijalle, koska Feldman on tehnyt tekstin ymmärtämisestä tarkoituksella mahdotonta. Sopraanon osuus kulkee niin korkealla, että kaikki tekstin nyanssit katoavat kuulumattomiin. Kenties sinne valoihin ja varjoihin, josta Beckett niin kauniisti kirjoittaa:

to and fro in shadow from inner to outer shadow

from impenetrable self to impenetrable unself
by way of neither

as between two lit refuges whose doors once
neared gently close, once away turned from
gently part again

beckoned back and forth and turned away

heedless of the way, intent on the one gleam
or the other

unheard footfalls only sound

till at last halt for good, absent for good
from self and other

then no sound

then gently light unfading on that unheeded
neither

unspeakable home

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *