Kun New Orleansissa ja Etelä-Amerikan musiikkikeskuksissa jalostuneet jazz, swing, blues ja muut aikoinaan “rodulliseksi musiikiksi” leimatut lajityypit nousivat viihdemusiikin valtavirtaan 1940-luvulla, myös niin sanottujen taidesäveltäjien korvat aukesivat rytmisen musiikin uusille mahdollisuuksille. Etenkin eurooppalaissyntyiset Igor Stravinsky, Béla Bartók, Paul Hindemith ja Malcolm Arnold taipuivat uuden tyylin vaatimuksiin omilla jazz-kokeiluillaan, mutta vain amerikkalaisen Aaron Coplandin (1900–1990) Benny Goodmanille tekemä klarinettikonsertto (1948) on säilynyt tämän tyylin esimerkkinä konserttiohjelmissa.
Copland oli Goodmanin tilauksesta aluksi enemmän kuin innoissaan, mutta loppujen lopuksi teos syntyi poikkeuksellisen nihkeästi. Lehtorina Rio de Janeirossa työskennellyt Copland käytti säveltämiseen yli vuoden, ja kun teos lopulta valmistui, oli Goodmanin vuoro vitkutella. Copland oli tehnyt konserton tietoisena Goodmanin asemasta aikansa ylivoimaisesti kuuluisimpana jazz-klarinetistina, hän tuli silti yliarvioineeksi Goodmanin ja toisaalta myös soittimen rajat. Sopimus takasi Goodmanille yksinoikeuden konserton esittämiseen kahden vuoden ajaksi, mutta hän lykkäsi teoksen esittämistä yli sopimuskauden, ja vaikka hän oli varmasti kiireinen mies, ei odottelusta voi syyttää vain hektistä kiertue-elämää. Tästä syystä teoksella on lähteestä riippuen kaksi eri kantaesitystä: Ralph McLane esitti sen New Yorkin Carnegie hallissa Philadelphian orkesterin kanssa marraskuun lopussa 1950, tosin Goodman oli ehtinyt soittaa sen kaksi viikkoa aikaisemmin New Yorkissa Fritz Reinerin johdolla, mutta tuo konsertti oli “vain” radiointi ilman konserttiyleisöä. Joka tapauksessa Copland oli tätä ennen joutunut muokkaamaan soolostemmasta aavistuksen helpomman, jottei hän olisi nähnyt turhaa vaivaa säveltämällä soittokelvotonta konserttoa vain nuotista ihailtavaksi.
Perinteisen kolmiosaisen muodon sijaan Coplandin konsertto jakautuu kahteen samanmittaiseen ja vastakohtaiseen osaan. Ensimmäinen osa, Slowly and expressivly, esittää klarinetin laulullisia ulottuvuuksia ja välttelee kaikenlaisia taiturielementtejä aina laajaan soolokadenssiin saakka. Toinen osa, Rather fast, nostaa ison vaihteen silmään, lisää mukaan brasilialaisia elementtejä ja kiihdyttää vimmaisesti kohti hurjaa loppusoittoa. Nykyklarinetisteista ainakin Charles Neidich, Andrew Simon ja Martin Fröst ovat esittäneet loppusoiton alkuperäistä, keventämätöntä versiota, johon solistit Goodmania myöten aikoinaan kompuroivat – ja kompuroivat toisinaan vieläkin.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.