Clara Schumann: pianokonsertto a-mollissa op. 7

Clara Schumannista, omaa sukuaan Wieckistä (1819–1896) oli hyvää vauhtia tulossa eräs 1800-luvun suurista pianosäveltäjistä, ja olisi tullutkin, jos hän olisi ollut mies. Vanhoillisessa maailmassa naiselle moinen ei nimittäin tullut kysymykseenkään, ja Clara itsekin tiedosti tämän muistikirjaansa: “Luulin kerran, että olisin lahjakas ja luova, mutta olen luopunut ajatuksesta; naisen ei tule haluta säveltää – kukaan ei ole siihen vielä pystynyt. Olisinko minä muka sellainen?” Mazurkkoja, viulun ja pianon duoja ja tunnelmakappaleita tehnyt Schumann lopetti säveltämisen 36-vuotiaana. Hän oli tietenkin väärässä, sillä naissäveltäjiä oli häntä ennenkin, kuten esimerkiksi Barbara Strozzii ja Francesca Caccini. Hän ei vain teinnyt heistä.

Tämä on todellinen menetys musiikinhistorialle, sillä monet Clara Schumannin teoksista edustavat hienoa, varhaisromanttista tyyliä laulavine melodioineen ja vetävät vertoja vaikkapa nuoren Chopinin saman ikäisenä tekemiin teoksiin. Lisäksi myrskyisä, mutta kaiketi onnellinenkin avioliitto Robert Schumannin kanssa sekä parille siunaantuneet kahdeksan lasta sinetöivät sen, että Clara tunnetaan nykyisin lähinnä miehensä vaimona. Vaikka hän ei säveltänyt, hän oli yksi 1800-luvun kirkkaimmista pianisteista, melkeinpä Lisztin veroinen virtuoosi, joka soitti laajoja ohjelmia ulkomuistista ja piti Johannes Brahmsin ja miehensä Robertin teoksia pinnalla. 

Clara Schumann Saksan sadan markan setelissä ennen Euroja.

Clara Schumannin pianokonsertto lienee hänen esitetyin ja monessa suhteessa onnistunein teoksensa. Se on hänen varhaisimpia sävellyksiään, ja tyyliltään se edustaa ajalleen tyypillistä bravuurikonserttoa, jossa sankarinviitta lankeaa yksinomaan pianistin harteille orkesterin ottaessa kohteliaan kannustajan roolin. Pitkät soolopätkät, paikoin tuskin havaittava orkesterisäestys ja briljantti kuviointi ovat läheistä sukua Chopinin konsertoille, mutta lähin verrokki avausmotiivia myöten löytyy Johann Nepomuk Hummelin a-mollikonsertosta. Jo 14-vuotiaana alkanut konserton sävellystyö kesti kolme vuotta. Kantaesityksen Leipzigissä johti Felix Mendelssohn Claran itsensä toimiessa solistina.

Allegro alkaa aikansa standardien tapaan lyhyellä orkesterijohdannolla, ja pianisti rymistelee tietenkin oktaavijulistuksella sisään. Jatko on kuitenkin herkistelyä ja helmeilevää kuviointia ilman dramaattisia yhteenottoja. Hidas osa Romanze on chopinilainen pianistin haavetuokio vain sellon säestyksellä. Kestoltaan pisin ja tyyliltään sankarillisin osa on Finaali poloneesirytmeineen. Se valmistui osista ensimmäisenä ja on Robert Schumannin kokonaan orkestroima. Alun perin itsenäiseksi tarkoitettu konserttikappale alkaa suoraan hitaan osan perään ilman taukoa ja päättää konserton loisteliaasti.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.