Miksi orkesterit eivät soita sellaista musiikkia, jota toimittajat ja tutkijat haluavat kuulla?

Musiikintutkija Susanna Välimäki kirjoitti HBL:n sivuilla 5.9. kannanoton orkestereiden ohjelmistopolitiikasta sillä painotuksella, että naisten säveltämä musiikki on rajusti aliedustettuna. Lue ensin se, sitten voit palata tähän juttuun. HBL:n juttusarja jatkoi aiheen käsittelyä ja ainakin musiikkipiireissä nais- ja miessäveltäjien edustussuhteiden nostaminen herätti vilkasta keskustelua.

Väite: On ensiarvoisen tärkeää, että musiikin on säveltänyt nainen.

Vastaus: Tärkeämpää on, että musiikki on sävelletty.

On kiistaton tosiasia, että naisten säveltämää musiikkia esitetään hyvin vähän, ja tälle on historialliset perusteet patriarkaalisuudesta vasta vieraantumassa olevassa kulttuurissamme. Ikävä kyllä, me emme voi tässä ajassa vaikuttaa siihen, että Alma Mahler, Nannerl Mozart tai Fanny Mendelssohn eivät saaneet toteuttaa intohimoaan, kuten eivät saaneet tuhannet muutkaan lahjakkaat naiset 1700–1900-luvuilla. Heiltä joko kiellettiin tai heitä jätettiin tukematta tavoitteissaan, mistä syystä naisten säveltämää musiikkia on hyvin pieni osa siitä, mitä miesten säveltämää. Onneksi tämä asia on nykyaikana korjattu, eikä yhdelläkään länsimaisella naisella pitäisi olla sukupuolestaan johtuvaa rajoitetta hakeutua alalle.

Alma Mahler, säveltäjä.

Sinfoniakonserteissa esitettävä musiikki rajoittuu suunnilleen 300 vuoden ajalle. Sinä aikana tehdystä musiikista on promillen murto-osa sellaista, jota esitetään vieläkin. Naisten säveltämää musiikkia on niin vähäinen määrä tästä kaikesta, että sen esittäminen samassa suhteessa miesten tekemään musiikkiin tuntuu oudolta vaatimukselta.

Mikäs siinä, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Itse en vain ymmärrä koko sukupuolikeskustelua klassisessa musiikissa lainkaan, mutta taidankin vain olla syntymässä saamani kromosiparin sokaisema. Musiikki on taiteista abstraktein. Kirjallisuudessa naisnäkökulman voi ehkä lukea rivien väleistä, maalaustaiteessakin naisen katse voi tuottaa erilaisia kuvauksia, mutta sinfoniamusiikissa säveltäjän sukupuolen representaatiota saa etsiä viivastojen väleistä asenteellisilla pinseteillä ja mikroskoopilla.

Olen kuunnellut Clara Schumannia, olen kuunnellut Amy Beachia, Grazyna Bacewiczia ja Lotta Wennäkoskea ja Kaija Saariahoa ihan vain muutamia erikoisen luovia ihmisiä mainitakseni. Heillä on paljon hyvää musiikkia, jota haluan kuulla uudestaan. Senkin uhalla, että loukkaan verisesti kaikkia heitä haluan silti todeta: en erota sävellyksiä naisen tekemäksi. En, vaikka olen nuuhkinut nuoteista kaikki feminiiniset piirteet ja verrannut niitä miesmiesten säveltämiin teoksiin, niin pakko se on todeta vielä kerran: musiikki on musiikkia vaikka sen olisi tehnyt nainen. Hyvä musiikki on hyvää, huono musiikki on huonoa – subjektiivisesti arvioituna tietenkin. Se ei muuksi muutu, vaikka säveltäjän nimi olisi Kai Saariaho tai Jamie Beach.

Grazyna Bacewicz, säveltäjä.

Myös miessäveltäjä Beethoven on säveltänyt sekä hyvää että huonoa musiikkia, samoin Mozart, Haydn, Brahms ja muut kiistatta historian suuret säveltäjät. Tuotantojensa laajuuteen nähden heidän sävellyksistään esitetään melko pientä osaa, eikä ”huonompia” teoksia kuulla juuri koskaan.

Naisetkin ovat kautta historian säveltäneet sekä huonoja että hyviä teoksia – ero on toki siinä, että heidän hyviäkään teoksia ei juuri esitetä.

Siksi tuntuu häkellyttävän vanhanaikaiselta erotella musiikkia naisten ja miesten lokeroihin, joista orkesterin tasa-arvovaltuutettu käy viikottain penkomassa arkistoista kiintiömusiikkia excelisolut kipinöiden. Näinkin voi tehdä, mutta en pidä sitä kovin luovana ohjelmistosuunnitteluna, jos tarkoituksena on esittää jo mahdollisimman hyvää musiikkia tai musiikkia joka ansaitsee tulla arvioiduksi uudelleen. Vaikka en uskokaan, että yhtäkkiä jostain nuotiston ylähyllyltä löytyy läjäpäin mestariteoksia, jotka on vain herrakerhon saunaillassa päätetty sinne unohtaa, en pidä sitä täysin mahdottomana. Kerran kelvottomaksi todettua musiikkia tulee arvioida nykypäivän korvilla uusiksi. Tämä tosin riippuu myös nuottikustantamoiden hyväntahtoisuudesta – jos tätä unohdettua musiikkia ei ole painettu kansiin, sitä on hyvin hankala saada kymmenien orkesterimuusikoiden ja kapellimestareiden telineille historian mustia aukkoja täyttämään.

Silti: Kaikkea unohdettua musiikkia pitäisi soittaa enemmän kuin nyt. Sekä miehiltä että naisilta, vaikka tällaista vastakkainasettelua ja sukupuoleen perustuvaa vertailua en kannatakaan. Haluaisin kuulla myös Beethovenin epäonnistuneempia teoksia, joita on suuri osa hänen tuotannostaan, ja vähintään samassa suhteessa pitäisi lisätä myös suomalaista musiikkia 1700- ja 1800-luvuilta ja nykyhetkestä. Kaikilta mahdollisilta sukupuolilta ja kansallisuuksilta! Vaikken olekaan ihan varma, että esimerkiksi Kaija Saariaho ja Lotta Wennäkoski haluavat tulla kuulluksi ennen kaikkia naissäveltäjinä. Valitseekohan kuulijatkaan suosikkinsa säveltäjän sukupuolen perusteella? Epäilenpä.

Fanny Mendelssohn, säveltäjä.

Väite: Yleisö haluaa kuulla musiikkia, jota se ei ennestään tunne.

Vastaus: Musiikintutkijat eivät edusta yleisöä. 

Minäkin voisin vegetaristina vaatia K-kauppaa myymään tästä lähtien pelkästään kasvisruokaa tai edes muuttaa tarjontaa lihan ja kasvisten välillä suhteeseen 50/50, mutta olisikohan sellainen viisas veto kaupalta, jonka toiminta perustuu mahdollisimman laajan asiakaskunnan palvelemiseen? Yleistävä käsite ”yleisö” on kriitikoiden ja musiikin sisäpiiriläisten viskelemä super-pallo, jota on kiva heitellä suunnasta välittämättä ja katsoa mihin se päätyy. Yleensä sillä perustellaan omia näkemyksiä, kuten populistipoliitikot ovat opettaneet. Kuvitteellisen yleisön väitteille pitäisi löytyä jokin perusta. Yksi hyvä mittari on katsoa konserttisalien täyttöasteita ja verrata sitä soitettuun ohjelmaan.

Esimerkiksi Helsingin kaupunginorkesteri kuuluu Helsingin kulttuurin ja vapaa-ajan toimen alaisuuteen, ei sivistystoimeen. Sillä on syynsä. Tässäpä siis shokkipaljastus: sinfoniakonsertteja ei suunnitella siksi, jotta Sibelius-Akatemian sävellyksen ja teorian osaston henkilökunnalla ja yliopistotutkijoilla kavereineen olisi juteltavaa Urkissa. Konsertteja suunnitellaan mahdollisimman satunnaisille kävijöille, kaupunkilaisille ja kausikorttilaisille elämyksiksi arki-iltoihin, nimenomaan vapaa-ajan vietteeksi.

Yleisöjä on tietenkin monenlaisia. Samaan katsomoon mahtuu meitä toimittajia, muusikoita, taiteentutkijoita, sinfoniakonsertin ensikertalaisia, klassisen musiikin konkarikuluttujia ja pakolla mukaan raahattuja aviomiehiä, ihan vain muutamia ryhmiä mainitakseni. Toimittajat ovat vain joukon äänekkäintä sakkia, koska heillä on keinot ja taito saada mielipiteensä kuuluviin ja oikeat puhelinnumerot, jotta heidän ei tarvitse tyytyä palautelomakkeiden täyttelyyn vaan he voivat soittaa suoraan ylikapellimestareille ja nyhtää heiltä lausuntoja lehtiin. 

Kun työnä on tutkia musiikkia, sitä aistii erilailla kuin viihdekäyttäjät. Minulle orkesteri edustaa sivistystoimea. Minä en mene konserttiin rentoutumaan vapaa-ajallani, minä menen havainnoimaan ja opiskelemaan. Toimittajana en pidä itseäni tyypillisenä yleisön edustajana. En kuluta sinfonioita huvikseni saati pakotettuna, enkä ole käynyt konserteissa vapaa-ajallani enää vuosiin, kuten ei yksikään musiikkitoimittaja, muusikko, tutkija tai säveltäjä, olivat he faktuaalisesti siellä tekemässä töitä tai eivät. Minulle kelpaisi oikein hyvin käyttää kaksi tuntia työpäivästäni kuuntelemalla historiaan hävinneitä säveltäjiä konserttisalissa, koska juuri sitä tekisin muutenkin. Harmi vain, että kaltaisillani ammattilaisilla ei Musiikkitaloa täytetä.

Minä ja muut sisäpiiriläiset ovat kylliksi kuulleet Beethovenia ja Sibeliusta etsiäkseen niistä pakokeinoa päivärutiineihinsa – nousemaan “arjen yläpuolelle”. Meidän on helppo vaatia orkestereilta mielenkiintoisia uutuuksia, kuten 70-lukulaista neuvostoavantgardea tai 1700-lukulaisten nunnien säveltämiä madrigaaleja. Haluaako tämä maaginen “yleisö” tulla konserttiin ennen kaikkea sivistymään, osallistuakseen aikuiskoulutuksen kenttäkokeeseen, tullakseen valistetuksi? Että tässä sitä tankataan Ethel Smythiä sivistymisen riemusta toimistopäivän päätteeksi, vaikka Maikkarilta tulisi Putouksen uusinta ja Neloselta 007 ja Kultasormi. Jotkut tulevat, suurin osa ei. Ikävä kyllä.

Ethel Smyth, säveltäjä.

Jos sinfoniakonserttien ohjelmistosta puolet olisivat täysin tuntemattomien nimien täysin tuntemattomia teoksia (joita valitettavasti suurin osa naisten säveltämää musiikkia historiallisista syistä on), tai jos konserttimainoksessa on pelkästään tuntemattomia nimiä tai epäilyttävän paljon nykymusiikkiin viittaavia teosnimiä, väki jättää tulematta massoittain paikalle. Festivaalit ovat asia erikseen, nyt tarkoitan sinfoniaorkestereiden kausikonsertteja. Tämä on lukuisia kertoja todistettu – katsokaa tyhjiä penkkirivejä, katsokaa myytyjä lippuja, laskekaa kutsuvieraat ja vapaalippulaiset pois. Jotta tuntemattoman musiikin konserteista voisi tehdä toistuvan tavan, yleisö olisi vaihdettava.

Tällaiseen ei yksinkertaisesti ole varaa kuin poikkeustilanteissa. Kyse on tietenkin rahasta, mutta vain välillisesti. Vahvasti verorahoilla tuettujen orkesterilaitosten talous ei horju lipputuloista suuntaan tai toiseen, mutta jos konserttivuoden päätteeksi intendentti lyö kulttuurilautakunnalle rätingit pöytään, ja paperilla täyttöaste on 70%, poliitikot saattavat arvioida vanhusten vaippoihin ja klassiseen musiikkiin jaettujen veroeurojen suhdetta uusin silmin.

Francesca Caccini, säveltäjä.

Vapaalipuilla konsertteihin tunkevien toimittajien on helppo vaatia viihdykettä omille sivistyneille makunystyröilleen, jos heidän työpaikkansa ei ole liipasimella. Nykymusiikkiin tai tuntemattomiin naissäveltäjiin keskittyvä kausiohjelma ei olisi luonnotonta eikä väärin, se olisi vain liian iso riski, jotta se kannattaisi. Sellaiseen luksukseen meitä kaikkiruokaisia sisäpiiriläisiä on aivan liian vähän.

Tästä pääsemme seuraavaan aiheeseen.

Väite: Orkestereiden tulisi suunnitella ohjelmistonsa täysin uusiksi.

Vastaus: orkesterit eivät yksin päätä ohjelmistoaan.

Puskista on helppo huudella, miten asiat pitäisi tehdä, jotta maailma muuttuisi nyt eikä heti. Suomi on tällainen puska. 

Nadia Boulanger, säveltäjä.

Kun orkesteri alkaa suunnitella kauden ohjelmistoa, se tapahtuu yleensä intendentin, ylikapellimestarin ja taiteellisen toimikunnan yhteistyössä alkaen jo pari vuotta aikaisemmin. Yhdessä he palaveeraavat ja koettavat keksiä kaudelle hyvin istuvia teoksia ja hienoja vieraita. Suunnitteleminen on varmasti todella hauskaa puuhaa, listata kädet syyhyten kaikkia hienoja teoksia ja vieraita, joita olisi mahtava soittaa ja kuulla soitettavan.

Niin… sitten ne suunnitelmat pitäisi toteuttaa. Ei siis muuta kuin hihat kyynärpäihin ja menoksi:

Ensin valitaan kauden aikana soitettavat teokset: niiden pitäisi olla esimerkiksi sellaisia, joita ei ole soitettu ihan hetkeen, ja jotka sopisivat keskenään samaan konserttiin. Jokin teemakin olisi kiva, koska satunnaisia teoksia sikinsokin soitettuna osoittaisi huonoa makua. Konsertillinen vain yhden säveltäjän teoksia olisi tylsä veto ja pelkkä nykymusiikki karkottaisi yleisön. Klassikoitakin pitää olla. Sen lisäksi jokaisen konsertin kokonaisuuden olisi hyvä kommunikoida keskenään ja avata uusia näkökulmia tuttuihinkin teoksiin… Vaikka kausikorttilaiset ovat uskollisia ja rynnivät saliin vaikka ohjelmassa olisi puolalaisen modernismin maratonkonsertti pelkästään kotimaisin voimin, suurta osaa yleisöä kiinnostaa kuulla maailmanluokan muusikoiden tulkintoja heille tutuista teoksista. Tätä osaa yleisöstä on miellytettävä, jotta klasarikenttä välttää sitä jo nyt uhkaavan gettoutumisen.

Äh, nyt menee jo vaikeaksi, mutta tästä vielä selvitään kevyellä päälaen raaputtelulla.

Sitten pitäisi valita vieraat. Kyllä ennen oli kunnollista, kun ylikapellimestari johti käytännössä kaikki konsertit ja solisteja ei tarvinnut kiinnittää kuin silloin tällöin. No, Siitä on nyt sata vuotta, joten myöhässä ollaan. Nykyään ylikapellimestarit eivät johda kaikkia orkesterin konsertteja. He tekevät vierailuja muihin orkestereihin, ja vastavuoroisesti tänne tulee vieraita muista orkestereista. Se on rikkaus, mutta aiheuttaa kaljuuntumista päätä rapsuttelevissa intendenteissä.

Mistä siis solistit ja kapellimestarit?

Tuttujen ja starojen lisäksi myös kiinnostaville lahjakkuuksille pitää tarjota mahdollisuuksia breikkaamiseen ja yleisölle tilaisuus todistaa nuorta osaamista. Tuoreuden ja tuttuuden välissä samoilu on intendentille ja ylikapellimestarille, agenteille ja orkesterien taiteellisille toimikunnille työläs prosessi mutta täysin toteutettavissa – säästöt intendentin parturikuluissa eivät tosin enää riitä kattamaan aiheutunutta mielipahaa.

Mutta mikä tässä nyt on niin vaikeaa? Sen kuin buukkaa Thomas Adésin, Steven Osbornen tai Olli Mustosen ja pyytää heitä esittämään Amy Beachin ja Nadia Boulangerin teoksia, joita yleisö kyllä odottaisi kieli pitkällä, jos vain tuntisivat Amy Beachin ja Nadia Boulangerin teoksia. Miksei pääkaupunkiseudun orkesterit vain tee niin?

Yksi syy: Maailmantähdillä on yleensä oma ohjelmistonsa, joista poimittuja teoksia ne esittävät yleensä kauden tai pari kerrallaan. Kapellimestareilla ohjelmisto on laajempi kuin solisteilla, joiden settiin kuuluu muutama ydinkonsertto, joita he soittavat aina – Sibeliuksen viulukonsertto, Tšaikovskin pianokonsertto ja vaikka Dvořákin sellokonsertto. Sellaisia puhkikulutettuja klassikoita vain pitää soittaa, jos meinaa tehdä solistina uraa.

Ydinkonserttoja ohjelmistossa ei ole enempää kuin muutama kymmenen, ja niitä pyöritetään kaudesta toiseen, orkesterista toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Ei siksi, että toimittajat niitä vaativat, vaan koska yleisö niitä vaatii. Kantaesitykset ovat poikkeuksia, historialliset kuriositeetit vielä sitäkin harvinaisempia. Jos viulisti tai pianisti mielii esiintyä konserttosolistina viikottain, hänen on pidettävä melko suppeaa ohjelmistoa käsissään, varmasti alle kymmentä konserttoa kerrallaan, koska uusien teosten opiskelu ja ennen kaikkea sisäistäminen taiteellisesti tyydyttävälle tasolle jokaista konserttia varten olisi yli-inhimillinen tehtävä.

Amy Beach, säveltäjä.

Pitääkö niitä samoja konserttoja sitten esittää niin paljon? Eikö ohjelmistoperinteitä voisi muuttaa niin, että Beethoven vain vaihdetaan Doreen Carwitheniin? Ei pitäisi, kyllä voisi. Näyttää vain siltä, että liput myyvät paremmin jos ohjelmassa on joku tuttu ja turvallinen konsertto, ja ihan ymmärrettävästi maailmantähdet eivät halua käyttää esiintymisten välille jäävää aikaansa opiskellakseen outoja teoksia yhtä ainoaa Helsingin-konserttia varten.

Näin se vain menee. Maailmantähtien ohjelmistoa eivät määrää HKO eikä RSO, vaan Wienin ja Berliinin filharmonikot, Chicago, Los Angeles, Pariisi ja muut isot laitokset. Heillä on varaa vaatia vierailtaan tuntemattomien teosten esittämistä, ja jos Steven Osborne opettelee Amy Beachin pianokonserton Pariisia varten, hän voi esittää sitä Helsingissäkin. Toisin päin se ei mene. Totta kai kotoisat orkesterimme voivat kiinnittää tuntemattomampia solisteja sillä ehdolla, että se on Amy Beach tai ei ollenkaan. Tuntemattoman solistin esitys tuntemattomasta teoksesta ei karkottaisi maksavia asiakkaita, sen kylkeen on ohjelmoitava vetovoimainen kapellimestari johtamassa klassikkoja.

Suurin toivein aloitetusta ohjelmistopalaverista lähteneet villit ideat on nyt todennäköisesti ammuttu kolme kertaa alas jokaisella portaalla, ja yhtäkkiä kausiohjelmassa on suunnilleen ne samat teokset kuin aina ennenkin: Beethovenin sinfonioita ja pianokonserttoja maailmanluokan esityksinä, pari kotimaista kantaesitystä kotimaisin voimin, nykymusiikkia sopivina annoksina ja muita teoksia, joita on esitetty kymmeniä kertoja, mutta joita yksittäinen yleisön jäsen on tuskin koskaan kuullut mutta haluaisi kuulla. Vakiintuneemmilla instituutoilla on varaa poiketa tästä rohkeammin, mutta lopulta marginaalit ovat aika pienet. Muutos on tapahtumassa, mutta kulttuurilaitokset ovat liikkeissään vanhoja ja kankeita.

Toiveita voi toki esittää ja keskustelua on aina hyvä käydä, mutta niin kauan kun kotoisat orkesterimme eivät määrää maailman konserttitalojen ohjelmistopolitiikkaa, kustantamoiden ansaintalogiikkaa ja 1800-luvun maailmankuvaa, joudumme tyytymään siihen, mitä meille tarjotaan. Kuten Elisabeth Leonskaja soittamassa Beethovenia, Garrick Ohlsson ja Steven Osborne soittamassa Mozartia, Simone Young johtamassa Schubertia, Sir Roger Norrington tulkitsemassa Schumannia.

Parempia aikoja odotellessa!

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *