Igor Stravinsky: Kevätuhri

Igor Stravinsky (1882–1971) oli tehnyt suuren vaikutuksen balettisäveltäjänä täysromanttisella Tulilinnulla (1910) ja sitä selvästi rajummalla Petrushkalla (1911), jossa hän jo esitteli lievää rytmistä väkivaltaa ja riitaisia harmonioita kahta vuotta myöhemmin valmistunutta Kevätuhria (1913) ennakoivasti. 

Kevätuhrin aiheet olivat pyörineet Stravinskyn mielessä vähintään alitajuisesti jo Petrushkaa säveltäessään. Todennäköisesti suunnitelmat olivat jo paljon pidemmällä kuin hän kertoo: ”Eräänä päivänä viimeistellessäni Tulilintua koin yllättävän näyn. Näin mielessäni juhlallisen pakanallisen riitin: viisaat vanhukset istuivat piirissä ja katsoivat kun nuori tyttö tanssii itsensä hengiltä. Hänet uhrattiin kevään jumalien lepyttämiseksi”, Stravinsky muisteli vuonna 1934. Menestysteoksen syntyä hän selitteli myöhemmin vielä mystisemmin: ”Mikään systeemi ei ohjannut minua. Kevätuhrin takana on hyvin vähän traditiota. Olin väline, jonka läpi Kevätuhri kulki”. Tämä oli tietoista säveltäjäimagon luomista, sillä Stravinsky oli hyvin tietoinen venäläisestä traditiosta ja pakanakulttuurista paljon ennen Kevätuhrin valmistumista. 

Stravinsky ei koskaan malttanut olla värittämättä musiikkinsa taustoja, ja oikeassa harmaassa todellisuudessa Kevätuhrin säveltäminen oli normaalia taitelijanarkea taustatutkimuksineen ja luonnoksineen. Jo vuonna 1911 hän oli konsultoinut kansanperinnetuntija Nicholas Roerichia pakanallisista riiteistä, ja vuonna 1908 säveltämänsä kaksi laulua Sergei Gorodetshkin teksteihin käsittelevät niinikään neitojen keväisiä palvontamenoja. Moiset aiheet saivat jo tuolloin Stravinskyn käyttämään harmonioita tyylillä, jota kuvailtiin liian dekantiksi. 

Kevätuhrin lukuisat lyhyet melodiat askarruttavat tutkijoita alati. Stravinsky myöntää yhden niistä olevan kansanlauluperäinen, mutta villeimmät teoriat panevat jopa kaikki melodiat perinnelauluista poimituiksi. Se ei kuitenkaan ole oleellista, sillä yhtä vaille kaikki melodiat on pilkottu ja jauhettu säveltäjän rytmimyllyssä täysin jäljittelemättömäksi Stravinskyksi.

Mellakka vai mekkala?

Huhuilla ja anekdooteilla kyllästetyn musiikinhistorian kenties merkillisin ensi-ilta koettiin vähän yli sata vuotta sitten Pariisissa, Champs-Elyséen teatterissa, Kevätuhri-baletin ensi-illassa. Varmoja tietoja tuosta illasta ei ole paljon jäänyt, mutta yksinkertaisimmillaan sitä kuvaillaan mellakaksi, joka johtui yleisön junttiudesta suuren taiteen edessä.

Tarina kertoo, että teoksen aloittava fagottisoolo oli hädin tuskin päässyt alkuun, kun ensimmäiset huudot yleisöstä jo alkoivat. Esiripun noustua yksittäiset buuaukset olivat jo yhtyneet yleiseksi mölinäksi. Kaksi äänekästä leiriä kamppailivat ilmatilasta. Toiset viheltelivät, nauroivat ja buuasivat, toiset nousivat puolustamaan musiikkia yhtä kovaan ääneen. Kun tanssijat alkoivat hyppiä alkukantaisissa ryysyissään, katsomossa kytenyt sekamelska oli kasvanut mellakaksi. Nyt eturivillä istunut Stravinsky ponkaisi paniikissa penkistään, lähti suunnistamaan kohti kulisseja mumisten mennessä “painukaa helvettiin!” Lavan takana hän kohtasi koreografi Vatslav Nižinskin huutamassa numeroita tanssijoille, jotka eivät kuulleet musiikkia yleisön metelöinniltä. Kapellimestari Pierre Monteux piti päänsä kylmänä ja musiikin käynnissä, vaikka hänen päälleen satoi erilaisia esineitä ja selkänsä takana kuului kävelykeppien kalinaa yhteenottojen merkiksi. Mutta mekkala ei laantunut, ei edes Venäläisen baletin johtajan Sergei Djagilevin rämpyteltyä valoja pois, päälle, pois, päälle, jotta taiteesta tuohtunut yleisö ymmärtäisi asettua aloilleen. Nyt Kevätuhrin ytimiä ravisteleva musiikki oli tarttunut jokaiseen katsojaan ikään ja sukupuoleen katsomatta. Neidit sylkivät ja löivät, herrasmiehet antoivat rystysten puhua puolestaan, solvaukset sinkoilivat ilmatilassa. New York Timesin arvostelija sai tuntea takana istuvan miehen paukuttavan nyrkkiä takaraivoonsa musiikin tahtiin: “Olin niin tunteessa”, hän kirjoitti,  “etten huomannut iskuja pitkään aikaan.” Viimein santarmit saapuivat tyhjentääkseen salin rähisijöistä. Musiikki oli kaiken kahakoinnin keskellä jatkunut katkeamattomana, ja kapellimestari Monteux sai johtaa Kevätuhrin loppuun täydessä hiljaisuudessa – tyhjälle katsomolle. Sama kaaos toistui kaikissa seuraavissa esityksissä. Modernin musiikin suurin ja tärkein teos oli syntynyt – vaikkei sitä vielä tiedettykään.

Tämänkaltaisissa anekdooteissa muistetaan myös ylistetää Stravinskyn kauskatseisiä sointuja, rytmejä ja melodioita, jotka aikaansa edellä kuultuina olivat pariisilaiseilölle sietämätöntä mökää ja motiivi väkivaltaiselle rähinöille. Oikean tiedon lähteille täytyy samoilla tiheän juoruviidakon läpi ja silloinkin jää helposti tyhjää käteen. 

Mikä mahtoi provosoida yleisön mekkaloimaan niin voimakkaasti, että Kevätuhrin ensi-illasta tuli ikimuistoinen? Pariisilaiset ovat toki rähinöintiin taipuvaisia, mutta oliko sekasortoon todella syynä sittenkään liian moderni musiikki ja loukkaava koreografia? Varmuutta ei koskaan saada, mutta ainakin tarina väkivaltaisesta mellakasta on runsaasti liioiteltu.

Todellisuudessa Ranskassa oli jo totuttu musiikillis-esteettisiin provosointeihin, joten yksin musiikki oli tuskin syynä minkäänlaiseen möykkään. Tätä puoltavat myös huhut, joiden mukaan mölinä alkoi heti musiikin alettua, eikä johdannon fagottisoolossa mitään niin loukkaavaa ole, että sitä varten pitäisi tintata naapuria ohimoon. Soolon jälkeen musiikista ei muka kuulunut mitään, minkä vuoksi koreografi Nijinskin piti viittoilla tanssijoille merkkejä buuauksien peittäessä musiikin alleen. Stravinsky syytti mellakasta koreografiaa ”koukkupolvisine lolitoineen”, mutta hänellä oli Nižinskin visioon henkilökohtainen vihasuhde muutenkin. Tosin vasta tanssijoiden ilmaantuessa varsinainen metakka alkoikin baletin puolustajien noustua kärhämöitsijöitä vastaan.  

Miksi siis moinen rettelöinti? Tarinan mukaan kolmikko Nižinski, Stravisky ja Djagilev istuivat ravintolassa illan päätyttyä. Tunnelma oli kireä ja pettynyt. Ainoastaan Djagilev myhäili tyytyväisenä: ”sehän meni niin kuin pitikin”, hän iloitsi. Tämä on yhtä paljon spekulointia kuin muutkin teoriat, mutta oliko impressaario Djagilevilla osansa kahakan järjestelyissä? Oopperan ja baletin maailmassa ei ole ollut koskaan tavatonta järjestää pieniä kohuja myynnin edistämiseksi, ja bisnesmies varmasti osasi asiansa. Ilmeistä on, että mediahuomiota hamunnut Djagilev oli järjestänyt koko jupakan ensinnäkin ylibuukkaamalla katsomon ahdistavan täyteen ja yllyttämällä taiteilijat ja porvariston toistensa kurkkuun provosoivalla koreografialla, kyseenalaisella puvustuksella ja rajulla musiikilla. Lisäksi katsomossa koettu kahakkaa pystyi tuskin mellakaksi kuvailemaan, sillä koko sana ilmestyi Kevätuhrista kertoviin artikkeleihin vasta 10 vuotta myöhemmin. Tiedetään myös, että esitys vietiin kunnialla loppuun ja toiselle puoliskolle sovitut baletit esitettiin täysin normaalisti.

Mellakka tai mekkala, historian valossa ilta oli menestys eikä valheellisinkaan tarina vesitä Kevätuhrin asemaa yhtenä 1900-luvun kiistattomana mestariteoksena. Vai monenko kantaesityksen vuosipäivää juhlitaan konsertein ja tapahtumin vielä sata vuotta myöhemmin?

Ohjelmateksti on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *