“Musiikista puhuminen on kuin sama kuin tanssisi arkkitehtuurista.”
Frank Zappan, Thelonius Monkin ja puolen tusinan muun muusikon suuhun survottu emävale on tarjonnut hätäuloskäynnin ilmaisutaidottomille musiikinrakastajille, jotka eivät osaa tai halua kuvailla konsertissa kuulemiaan teoksia. Kun sanat loppuvat, selittely alkaa.
Musiikista voi ja pitää puhua. Meillä on sitä varten kehittynyt kieli ja loputon määrä täsmällisiä sanoja, joilla on ainakin melko tarkkaan sovittu vastine konkreettisessa maailmassa. Olemme sopineet, että koira on se, jolla on neljä jalkaa, kosolti karvoja, ainakin jonkinlainen häntä ja se sanoo hau. Tai vuff. Samoin erilaisille äänille on suomen kielessä tukku onomatopoeettisia vastineita, kuten kitinä, piipitys, vinkuna, suhina ja murina. Koira murisee, moottori murisee, orkesteri murisee ja kriitikkokin voi murista, kuten minä nyt.
En ole vielä kuunnellut Outi Tarkiaisen uutta teosta Jään lauluja. Olen varma, että teos on hieno ja taitavasti tehty, ja kuvaa osuvasti jäätikön sulamista, mutta miten se sen tekee? Tämä ei selviä lukemalla Hesarin arvostelua.
“TARKIAISEN teoksen kudos on kaikuista ja pitkään värähtelevää, isojen massojen olevaisrunoutta. Kirkkaat soinnit, luonnonharmoniat, pyrähdykset ja heijasteet luovat leijuvan sävelolion.”
Ongelmaksi muodostuu heti se, että kriitikko puhuu omista tunteistaan, ei musiikista. Hän käyttää kieltä, joka on koristeellista ja soi kauniisti ääneen lausuttuna, mutta hänen valitsemansa sanat eivät kerro mitään itse teoksesta. Ne ovat merkityksiltään liian laveita. Emme tiedä, mitä soittimia orkesterissa oli, emme liioin minkälaisia sointuja kuultiin. Luonnonharmoniat on käsite, jolle ei ole vastinetta sen enempää musiikinteorissa kuin yleiskielessä. Ja koska “isojen massojen olevaisrunoudeksi” voi kutsua kaikkea musiikkia Bachin h-molli-messusta John Cagen pianosonaatteihin, virke alkaa nopeasti kaikua tyhjyyttään niin kaunis kuin se onkin. Se muuttuu kriitikon puhtaasti subjektiivisen kokemuksen sanallistavaksi lyriikaksi, jonka yhteys kuvailtavaan teokseen jää lukijan arvailtavaksi. Mitä ovat “pyrähdykset ja heijasteet?” Mikä on “sävelolio” ja missä se leijuu?
Kun “viimeisillä sekunneilla kimmeltävät sävelkiteet vaihtuvat suhistuspuun imaisuksi: tuuli käy ylitse, eikä… Loppu kouraisee.”
Miksi se kouraisee?
Kriitikko saa harrastaa runoutta, ryhtyä arvoitukselliseksi ja korostaa subjektiivista kokemustaan. Se on jopa suotavaa, mutta vasta sen jälkeen, kun hän on kertonut ne tosiasiat, joihin hänen mielipiteensä perustuu. Ymmärrän, että jäätikön sulaminen on ajatuksena karmea, lopullinen ja kohtalokas. Tähän ajatukseen voi 99,6 prosenttia lukijoista varmasti yhtyä, mutta miten tämä järkyttävä tapahtuma kuuluu musiikissa?
Ehkä en ole tarpeeksi kokenut musiikinkuluttaja tai musiikkitoimittaja ymmärtääkseni, mitä kriitikko tarkoittaa puhuessaan kimmeltävistä sävelkiteistä ja suhistuspuun ilmaisusta, mutta näin ollen en usko olevani hämmennyksineni yksin.
Tämä on yksi asiantuntijoiden isoimmista haasteista, alasta riippumatta: kuinka puhua omasta erikoisalastaan maallikoiden kielellä mutta alentumatta. Moniko lukija tiesi esimerkiksi, että suhistuspuu on muinainen soitin? Ehkä kriitikko olisi voinut uhrata parin tusinan verran merkkimäärästään selittääkseen sen meille.
Ritva Rainio sanoo kirjoittajan oppaassa Asiatyyli ja viestintä, että tiivis ilmaisu suojelee lukijaa huiputukselta. Tämä on totta. Tästä lauseesta voisin tehdä huoneentauluni. Tarpeeton monisanaisuus paljastaa, että kirjoittaja ei ole jäsentänyt ajatuksiaan niin, että hän voisi tiivistää ne selkeiksi lauseiksi. Kriitikko ikään kuin täyttää ajatuskatkoksiaan merkityksettömillä sanoilla, kiertelee itse asiaa etsiessään ydintä, joka ei ole vielä kristallisoitunut hänen mielessään kirjoitukseksi. Sellaiset täytteet on syytä siivota lopputuotteesta pikimmiten, jotta viesti löytää perille mahdollisimman puhtaana.
Sampo Haapamäen teosta kriitikko osaa kuvata paljon konkreettisemmin. Miten niin? No siten niin, että kriitikko puhuu itse musiikista sen sijaan, että hän uppoutuu selittämään omia tuntemuksiaan.
”Sampo Haapamäen sopraanolle ja orkesterille säveltämä Synny! ammentaa arktisen sijaan absurdista. Teoksen mystinen voimateksti on Harri Nordellin runokokoelmasta Huuto ja syntyvä puu (1994). Sopraanosolisti (Tuuli Lindeberg) makustelee sanoja luomisen tuskaan vertautuvassa kaaoksen tilassa. Orkesteri jäljittelee jengoiltaan irronnutta ihmisääntä. Teos on kuin Luonnotar ympäristökriisissä.”
Jos unohdetaan täytesanat “mystinen voimateksti” (se on tyhjän täytettä, sanahelinää), kriitikko kertoo nyt kohteestaan. Laulaja “makustelee sanoja kaaoksen tilassa”, ja orkesteri jäljittelee “jengoiltaan irronnutta ihmisääntä”. Voin kuvitella, miltä kaaos ja jengoiltaan irronnut kuulostaa – enkä usko olevani yksin. Näissä on tuttuja mielikuvia – jengoiltaan irronnut, kaaos – elämästä myös konserttisalin ulkopuolelta. Vielä kun kriitikko nostaa esille Sibeliuksen Luonnottaren, ainakin minä tiedän jo paljon enemmän Sampo Haapamäen teoksesta, koska Luonnotar on tuttu teos jo ennestään.
Saatan totta kai olla mieltymyksineni vähemmistössä, mutta ainakin minä haluan asiatekstiltä konkreettisia kiinnityskohtia. Haluan tietää, mistä kirjoittaja kertoo. Haluan tarkkoja yksityiskohtia, haluan puhdasta tietoa siitä, mitkä soittimet soittivat ja minkälaista musiikkia, jotta voin itse luoda tekstistä yhteyksiä omaan kokemusmaailmaani. Näin voin saada ainakin jonkinlaisen kuvan teoksesta. Kuulen mielelläni myös kriitikon kokemuksesta, mutta vasta tosiasioiden valjettua.
Musiikista puhumisen tai kirjoittaminen ei tarvitse olla kuin tanssia. Päin vastoin, sen tulee olla kuin kävelemistä, jonka me kaikki osaamme tehdä vaistomaisesti. Kriitikon on tartuttava lukijoitaan kädestä, saatettava heidät keskelle musiikkia, osoitettava se heille ja sanoa: “tällaista se on. Minä ajattelin siitä näin. Mitä sinulle tulee mieleen?”
Katso konsertin tallenne tästä linkistä: http://areena.yle.fi/1-50639731