Arvio ei miellyttänyt, kirjoitin sen uusiksi

Minulla on lapsuudesta asti piintynyt tavaksi lukea konserttiarvosteluja. Enää tätä harrastusta ei voi selittää edes ammattitaidon ylläpitämisellä, koska olen lopettanut kritiikkien kirjoittamisen, mutta sen verran minussa elää tirkistelijää, etten malta olla syynäämättä konserttielämän kuulumisia – lähteen luotettavuudesta välittämättä. Tämä siitäkin huolimatta, että arvostelut auttavat vain harvoin jos koskaan ymmärtämään konserttien kulkua niille, jotka eivät paikalla olleet.

Suhteeni kritiikkeihin on ollut lakonisen hyväksyvä jo pitkään. En oikein jaksa välittää, mitä lehdissä kirjoitellaan ja miten, ja yleensä pystyn jo arvostelijan nimestä päättelemään sekä tyylin että hänen tekemänsä huomiot. Kriitikoista tulee oman itsensä parodia varjoaankin nopeammin.

Jokin minussa liikahti luettuani Hesarista Tapiola Sinfoniettan konsertin arvion. Tuli pitkästä aikaa sellainen tunne, että tähän pitää reagoida edes jotenkin, että eihän tällaisen voi antaa mennä läpi sormien. Ensin tein lyhyen Facebook-päivityksen, joka olisi ollut nenäkäs ja naureskellut sen asiavirheille ja epäloogisuuksille. Sitten ajauduin vakavanlaatuiseen itsetutkiskeluun. Kirjoitin pitkän ja yksityiskohtaisen analyysin arviosta. Kommentoin jokaista kappaletta virkkeellä tai parilla, huomautin puutteista, epäselvistä ilmaisuista, toisteisuudesta ja ylimalkaisuudesta – kunnes päätin, että olkoon.

Ehkäpä maailma tulee toimeen ilman meikäläisen huomautuksia jostain yksittäisestä konserttiarviosta. Ehkä kukaan ei jää kaipaamaan mielipidettäni. Sosiaalisessa mediassa on ihan tarpeeksi riidankylväjiä, joiden päivityksistään saama palkkio liikkuu muiden häpäisemisestä saadussa hetkellisessä paremmuuden tunteessa, itseoiketetun moralisoinnin tuoman sädekehän himmeässä valossa vietetyssä minuutissa. Pystyn sitä paitsi samastumaan kriitikoihin, eikä samastuttavien ihmisten kiusaaminen ole reilua lainkaan

Jotain halusin silti tehdä.

Kirjoitin kritiikin uusiksi.

Perustelen ensin miksi.

Kriitikon kuolema

Musiikkikriitikoilla on vaikeaa. Samalla kun heiltä odotetaan väkevää osaamista ja näkemyksellisyyttä musiikista, heillä ei ole kykyä toteuttaa näkemyksiään käytännössä. Kaukana ovat ne ajat, kun muusikot kävivät aktiivista keskustelua taiteen olemuksesta konserttikritiikin keinoin. Nykyään arvosteluja kirjoittavat musiikkia joskus harrastaneet tutkijat ja toimittajat, joilla on paljon mielipiteitä mutta vähän mahdollisuuksia toteuttaa niitä itse käytännössä.

Toisin kuin kirjoittaminen, soittaminen on melko vaikeaa. Kirjallisuuskriitikoilla on tässä huomattava etu. Sen kuin kirjoittavat kirjat omien teesiensä mukaan ja ihailevat lopputulosta ylpeinä taidoistaan. Niin minä tekisin, jos olisin kirjallisuuskriitikko.

Kirjoittaminen on minulle tärkeä harrastus, jopa ammatti. En suhtaudu siihen kevyesti, vaan haluan aina kehittyä, pyrkiä vähän parempaan kuin viimeksi. Toistaiseksi suunta on oikea, siitä olen vakuuttunut. Olen myös vakaasti sitä mieltä, että jos voin valita kirjoitanko hyvin tai huonosti, valitsen vähintäänkin pyrkimisen kohti parempaa. Tämä on tärkeää silläkin uhalla, että en välttämättä pääse tavoitteeseeni tai edes lähelle sitä.

Tuntuu, että joillakin arvostelijoilla tämä periaate on unohtunut. Ihan kuin he eivät aina edes yrittäisi. Se tuntuu oudolta, koska uskon myös heidän rakastavan kirjoittamista niin paljon, että pyrkivät kehittymään siinä.

Älä käsitä väärin, ymmärrän löperösti tehtyjen kritiikkien taustoja oikein hyvin. Arvosteleminen on vaikeaa, musiikin kuvaileminen vielä vaikeampaa ja omien subjektiivisten tuntemustensa pukeminen sanoiksi lähes mahdotonta – etenkin, kun nämä kaikki elementit olisi kritiikissä yhdistettävä tiedottamiseen ja faktoihin pohjautuvaan raporttiin ja vieläpä viihdyttävään, parin tuhannen merkin pakettiin. Yleisen ja yksityisen sekä tunteen ja tiedon sekoittaminen lukijaa koskettavaksi cocktailiksi on taito, jolla Pulitzerit ja Nobelit voitetaan.

Siksi ammattitaitoiset kriitikot ovat harvassa, ja kanta harvenee kiihtyvällä tahdilla. Se on aivan pian sukupuuttoon kuoleva laji, koska elävän tekstin lahjoilla varustetut kirjoittajat eivät käytä sitä harjoittaakseen kritiikkiä ammatikseen. Ei siksi, etteikö se olisi hyödyllistä ja palkitsevaa vaan siksi, että siitä ei makseta kylliksi kattamaan huolellisesti laaditun kritiikin aiheuttamia henkisiä ja fyysisiä kipuja ja särkyjä. Kun jotain niinkin vaikeaa alaa kuin kritiikin kirjoittamista harjoittaa puoliteholla, tuloksena on puoliksi onnistuneita tekstejä.

Minä en ainakaan kehtaa asettaa käypää hintalappua sille, että menen määrättynä miehenä istumaan konserttisalin penkkiin sillä ehdolla, että kerron siitä mielipiteeni tuhansille lukijoille, herätti se minussa tunteita tai ei. Yleensä konsertti on jo siinä vaiheessa pilalla, kun pakotan itseni muodostamaan mielipiteitä ja lauseita musiikin vielä soidessa. Jos joku kriitikko pystyy kuuntelemaan konserttia puhtain mielin, avoimesti ja kaikki lopputulokset hyväksyvästi, hänen kannattaisi vaihtaa pikaisesti alaa ja ryhtyä Self-Help-teollisuuden palvelukseen.

Väitän, että se on mahdotonta. Sen voi silti tehdä vähän paremmin tai vähän huonommin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja vielä sitäkin ennen.

Kriitikon on taiteiltava henkilökohtaisten ja yleisten käsitteiden välillä kuin nuorallatanssija

Kritiikki on viestintää siinä missä kolumnit, pakinat, jopa uutiset. Ne kaikki pyrkivät viestimään kirjoittajan kokemuksia tapahtuneesta, kuvailemaan tunnelmia ja kertomaan yksityiskohtaisesti seikkoja, jotta lukija voi täydentää mielessään sen, mitä pakostakin jää rivien väliin. Kriitikon on siksi oltava valppaana. Hänen on käytettävä kaikkia tuntosarviaan tehdäkseen huomioita ja aistiakseen vaikutelmia, joita hänen on määrä välittää tekstissään eteenpäin. Hänen on samanaikaisesti oltava läsnä tässä ja nyt, keskellä yleisöä musiikin soidessa sekä huomisaamuna yksin tyhjänä odottavan tekstitiedoston ääressä. Hänen on yhtäältä antauduttava musiikille ja säilytettävä saamansa vaikutelmat päässään raporttiaan varten.

Se ei ole helppoa eikä lainkaan miellyttävää. Päin vastoin, se yleensä riittää myrkyttämään koko musiikin tunkemalla ajatuksia, sanoja ja lauserakenteita sävelten sekaan ja tekee keskittymisestä helvetillistä kurvailua kuuntelemisen ja pohdiskelemisen välisellä kaltevalla pinnalla.

Tämä on uskoakseni välttämätön paha. Jos kriitikko ei paina mieleensä tapahtuman herättämiä tuntoja juuri silloin ja siinä, hän ei välttämättä muista, että lukijoita on ehkä tuhatkertainen määrä live-yleisöön nähden, ja että hänen vastuullaan on saattaa kokemuksesta paitsi jääneet ihmiset konsertin taikapiiriin elävällä, yksityiskohtaisella, erittelevällä ja ehkä vähän arvottavallakin tekstillä. Hyvä kirjoittaja ei vain kerro, hän näyttää.

Haltioitunut tai vain musiikkiin unohtunut kriitikko helposti lipsahtaa tekstissään ylimalkaisuuden puolelle, ja jos kriitikko tyytyy kertomaan ylimalkaisesti musiikin herättämistä tunteista perustelematta niitä ollenkaan, rivien väliin jää liikaa tyhjää, jotta lukija pystyisi tilaa mitenkään täyttämään. Tämän huomaa helposti silloin, kun arvostelija selostaa tapahtumia ensimmäisillä mieleen tulevilla adjektiiveilla, ja vain kertaa tilanteen herättämiä tuntemuksia ikään kuin olettaisi jokaisen lukijan olleen paikan päällä kokemassa täsmälleen saman minkä hänkin.

Toisessa ääripäässä on kriitikko, joka ei uskalla avata sisintään, ainutlaatuista kokemus- ja ajatusmaailmaansa vaan tyytyy raportoimaan konsertista kuin uuden Fiatin koeajosta. Kiihtyvyys, kääntösäde, kojelaudan valaistus ja keskikulutus ovat tärkeitä tietoja, mutta jos lukijan pitää kysellä, miltä ajaminen tuntui, teksti jättää ihmisenä ja autoilijana olemisesta aika paljon arvailujen varaan. Me haluamme tietää, miltä jokin tuntuu.

Mutta etenkin sen, miksi jokin tuntui joltain. Minulle sekä kirjoittaminen että lukeminen palautuu juuri tähän. Faktojen, tunteiden ja perustelemisen yhdistelmään.

Jos pianistin tulkinta oli kriitikon mielestä “älykäs”, se yltää vasta puoleenväliin. Haluan tietää, mikä sai kriitikon tuntemaan noin. Tähän ei huolimattomilla kriitikoilla tunnu olevan kiinnostusta. Riittää, että he toteavat asiaintilan omalla arvovallallaan ja valmistautuvat jälleen uuteen konserttiin kertomaan, miten asiat ovat ilman minkäänlaisia perusteluita.

Faktat on syytä olla oikein. En ole tarpeeksi perillä autoista tietääkseni, onko ajoneuvoarvostelija työnsä tasalla, mutta musiikkiarvostelijalta hyväksytään melkoinen määrä epätarkkuuksia ilman, että kukaan siitä hänelle huomauttaa.

Tämän ilmiselvän puutteen lisäksi huolimattomat kriitikot tukeutuvat melkein aina adjektiiveihin, joilla on vastine vain yksityisessä kokemusmaailmassa. Näitä ovat esimerkiksi “kaunis”, “ruma”, “kova”, “pehmeä”…jopa sellaisiin latteuksiin törmää kuin “hyvä” ja “erinomainen”, jotka eivät kerro musiikin laadusta senkään vertaa. Jokaisen noista sanoista voi korvata yhteisestä kokemusmaailmasta peräisin olevilla sanoilla, joihin voimme samastua tutuilla tuntemuksilla. Pehmeä voisi olla vaikkapa pumpulinen, kova metallinen tai mitä tahansa huomattavasti tätä konkreettisempia sanoja.

Kekseliäämpi tapa kuin kuvailla musiikkia yksittäisin adjektiivein on kertoa, mitä oikeastaan tapahtui ja mitä se toi mieleen. Jos pianisti soitti kovakouraisesti, soittiko hän toisin sanottuna “kuin kävisi hauis jäykkänä kuolonkamppailua koskettemistoa vastaan”? Onhan tuo mauttomuuden rajoilla, juu, mutta sentään viihdyttävämpää kuin useimmat kriitikoiden kuvailut – vaikka itse sanonkin.

Täsmällisiä mielikuvia luova teksti ei koskaan tyydy vain toteamaan. Mielikuvitusta ruokkiva teksti näyttää tapahtumat, ei kerro niitä. Asiansa osaava kirjoittaja kuvailee, ei selitä. Tästä esimerkkinä olkoon Philip Rothin kirjoittama kohtaaminen pianisti Yefim Bronfmanin kanssa:

“Sitten Bronfman ilmestyy. Bronfman, brontosaurus! Herra Fortissimo! Niin tulee Bronfman soittamaan sellaisella nopeudella, sellaisella uhmakkuudella, joka riittää tyrmäämään minun kuolevaisuuteni yli nyrkkeilykehän laidan. Hänen yläruumiinsa on ilmiselvästi massiivinen… kuin sirkuksen voimamiehellä, joka on kulkeutunut soitinvarastoon, ja joka on tarttunut pianoon yltiöpäisenä, ylimaallisten voimiensa mittelönä. Yefim Bronfman ei näytä ihmiseltä, joka aikoo kohta soittaa pianoa, vaan mieheltä jonka tehtävä on kantaa sitä. En ole koskaan nähnyt kenenkään tarttuvan pianoon kuin tämä sänkinen, venäjänjuutalainen ihmistynnyri.”

Tai huolimattoman kriitikon tyyliin: Yefim Bronfman antoi itsevarman vaikutelman. Hän soitti Beethovenia kovaotteisesti.

Brontosaurus, herra Fortissimo

Toisinaan kriitikon ei tarvitse olla edes musiikin ammattilainen. Näin kirjoitti vuonna 1896 New Orleans Itemin urheilutoimittaja Jan Paderewskin konsertista, johon arvonsa tuntenut lehti totta kai lähetti työntekijänsä siitä huolimatta ettei toimituksessa ollut kulttuuriosastoa.

“Voin sanoa, että hän on paras molempikätinen pianotappelija, jolla kasvaa hiukset. Hän harhautteli
tiensä keskelle lavaa hikisenä kulmasta, hänen evänsä roikkuivat kuin tyhjinä killuvat jalustimet
pianon ympärille kiristetystä satulasta. Sitten yhtäkkiä hän iskee vasemman koukun koskettimiston
matalaan päähän niin, että kynttilänjalat vapisivat. Survottuaan vasurillaan iskun keskelle herra
Pianon vatsaa hän paalutti oikean kätensä kerran tai kahdesti suoraan sydämeen sellaisella voimalla,
että mikä tahansa vaijereilla varustettu laatikko lyyhistyisi epäkuntoon. Hetken etäämmältä
sparrattuaan hän jatkoi pään tavoittelua oikeallaan ja suki samanaikaisesti vasemmalla kädellä
hiuksiaan. Toisessa erässä Paddy antoi siimaa antamalla yhden pehmoisen upota. Se päästi
pianon hetkeksi mukaan otteluun, mutta takkutukka olikin säästellyt höyryjään viimeistä erää varten.
Pianon edustan ilmatila täyttyi lentävistä sormista ja hiuksista. Harjaantunut korva saattoi erottaa
sotkun keskeltä sopusointuja, mutta itse olin nyt liian nauliintunut katsomaan, jotta olisin kuullut
tarkemmin. Jos minä olisin piano, en suostuisi matkustelemaan Paderewskin
harjoitusvastustajana. En, vaikka saisin palkkioksi kaksi kolmasosaa lipputuloista.”

Olin juontajana BarokkiKuopiossa vuonna 2019, kun teemana oli Urheilu ja musiikki. Luin ylläolevan arvostelun yleisölle, jolla oli verrattoman hauskaa. Eräs kuulija kommentoi, että jos kriitikot kirjoittaisivat näin, hänkin lukisi konserttiarvosteluja useammin. Olimme täsmälleen samaa mieltä.

Paderewski: molempikätinen, jolla kasvaa hiukset.

No, löperöä tekstiä tulee kaikilta ja huonoja päiviä sattuu jokaiselle kriitikolle. Myös minulle, etenkin minulle, ja etenkin silloin, kun vielä koin olevani minkäänlainen auktoriteetti arvostelemaan toisten musisointia painotuotteissa tai verkossa. Sellainen vastuu jäykistää. Ei ole helppoa kuunnella toisen ihmisen hengentuotteita, mennä sitten kotiinsa ja kirjoittaa hänen esiintymisestään raporttia kolmannessa sijamuodossa. Parempi olisi antaa palaute vaikka kasvotusten, jos se todella on tarpeen ja jos esitys on herättänyt ajatuksia.

Kaikki edellä on alustanut sitä, että loppujen lopuksi päädyin kirjoittamaan Hesarin arvostelun Tuuli Takalan ja Jonas Rannilan konsertista uusiksi omin sanoin. Musiikkikriitikko ei voi korjata kohteensa virheitä, mutta kritiikkikriitikkopa voi.

Koetin tehdä arvosteluni niin, että alkuperäisen arvion pääpiirteet eivät muuttuisi juuri miksikään. En nimittäin ollut konsertissa enkä uskalla ottaa siihen kantaa, mutta pyrin samastumaan kriitikkoon ja hänen kokemukseensa niin hyvin, kuin tekstistä suinkin osaan päätellä. Koetin olla erkaantumatta liian kauas alkuperäisestä, ja siis tyytyä arvailemaan, mitä arvostelija halusi sanoa, mutta joutui syystä tai toisesta jättämään rivien väliin meidän lukijoiden tulkittavaksemme.

En siis heittäytynyt ihan omaksi itsekseni, mutta sinne päin edes.

Toivottavasti kukaan ei ota tätä liian vakavasti. Minulle tämä tarjosi ennen kaikkea tilaisuuden harrastaa kirjoittamista, ja jos teenkin sen toisen kirjoittajan pohjustamana, toteuttakoon tämä tarvettani tekeytyä joksikin toiseksi edes hetkeksi aikaa, vaikka sitten kriitikoksi. Jokainen minun tekstini on muuten myös ihan vapaata riistaa kritiikille tai vaikka muunnelmille. Joka kritiikkiin ryhtyy se kritiikin kestäköön.

Lue alkuperäinen arvio ensin täältä!

Tapiola Sinfoniettan konsertissa Tuuli Takala osoitti, että hänen notkealla äänellään ei ole rajoja

Kapellimestari Jonas Rannilassa oli auktoriteettia ilman otsaryppyjä 

Onni se on pienikin onni: Tapiola Sinfonietta on jo lähtökohtaisesti niin pieni orkesteri, ettei sen tarvitse muuttaa kokoonpanoaan koronarajoitusten mukaan, ja heidän kotisalinsakin on sen kokoinen, että orkesteri mahtuu sinne mukavasti – niin supistettuna kuin täydessä mitassaan ja turvaväleillekin jää tilaa ilman erikoisjärjestelyjä.

Orkesteri avasi syyskautensa Mozartin musiikilla, jonka tyylitietoisilla tulkinnoilla se on niittänyt mainetta jo vuosien ajan. Oliko ohjelma valittu varmistellen vai yleisön toiveita aavistellen? Tämä konsertti oli koettava itse.

Tapiola Sinfoniettan kapellimestarina debytoi nuori, vuonna 1989 syntynyt Jonas Rannila, jonka johtamista en muista nähneeni, mutta huhuja hänestä olen kyllä kuullut. Häntä luonnehditaan päteväksi tyypiksi mitä oopperaan ja kuoromusiikkiin tulee, enkä tämän konsertin jälkeen lainkaan ihmettele miksi: Rannila osoittautui kuin osoittautuikin hyvin taitavaksi mieheksi, joka pystyi hyödyntämään oopperakokemustaan Mozartin musiikissa.

Hän nimittäin viuhtoi Mozartin leikkisiin, usein vastakohtaisia tunnelmia törmäyttäviin sävyihin energiaa ja draamaa ja onnistui vieläpä säätämään orkesterisoinnin tasapainoa niin, että eri soittimien ja soitinryhmien ominaisvärit pääsivät oikeuksiinsa niin yhdessä kuin erikseen. 

Rannilan olemus orkesterin edessä voi vaikuttaa silmiinpistävän kiltiltä, jopa ujolta, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Hän johtaa musiikkia vain musiikin, ei egonsa ehdoilla, ja tekee sen sortumatta entisajan orjapiiskurien elkeisiin. Hän ei kerjännyt huomiota, hän ei näytellyt johtamista yleisölle vaan ohjasi soittajia kohti yhteistä visiota. Rannila osoitti, että aito rakkaus musiikkia kohtaan voi kuin voikin tarttua kapellimestarin korokkeelta aina takapulttia myöten, kun sitä ilmentää hymyssä suin ja nyrpistelemättä.

Rannilan johtaminen on omintakeista. Ensivaikutelma näyttää siltä, kuin hän ei antaisi musiikin ja muusikoiden hengittää vapautuneesti, vaan löisi tahtia tikullaan ensin suoraan ylös ja tasan samaa reittiä alas. Musiikin laulavuutta hän elehtii levittelemällä käsiään. Tämä on tietenkin harhaa, jota kriitikon on mahdotonta arvioida uskottavasti, etenkin selkäpuolelta. Kapellimestarin eleiden ja orkesterin yhteyttä kun ei voi tuomita yleisöstä käsin, ei ainakaan silmillään, jos ei ole kokenut orkesterin harjoituksia. Kapellimestarin eleiden ja soivan lopputuloksen välinen yhteys on rakennettu paljon ennen konserttia. 

Rannilan johtamistapa nimittäin toimi. Hän muotoili Mozartin säkeistä selviä kaarroksia alkuineen, loppuineen, kohokohtineen ja hidastuksineen, ja tilaa jäi vielä korostaa etenkin mollitaitteiden tunteikkuutta. Tämä ei ole helppoa, vaikka se siltä näyttää. Mozart varsinkin on pahamaineisen vaikeaa musiikkia, koska se on niin simppeliä, jopa naiivia, että pienikin leväperäisesti sohittu yksityiskohta paljastaa amatöörin olevan asialla. 

B-duurisinfoniassa Mozart on jättänyt vaaranpaikat nopeisiin ääriosiin. Niiden pujotteleminen täysillä tyylipisteillä vaatii tarkkuutta ja vikkelää tahtipuikkoa, jotta päällekäin soivat melodiat eivät sotkeennu kiisseliksi. Rannila ei herpaantunut. Hän muotoili Mozartinsa kokonaisarkkitehtuuria hetkeksikään hairahtumatta, mistä suuri kiitos kuuluu myös orkesterille. 

Illan kruunu oli Linziläinen Sinfonia, johon Tapiola Sinfonian muusikot latasivat täyslaidallisen kiihkoa. Mozart on kirjoittanut sinfoniaan osan myös trumpeteille ja patarummuille, joiden länsäolo tuo musiikkiin juhlavuutta, mutta Rannilan ohjauksessa sinfonia muuttui hetkessä koomisen oopperan kaltaiseksi ilotteluksi. Tunnelmat leikkaantuivat kuin giljotiinilla, törmäilivät päänsä kuhmuille kuin kesäteatterin farssinäytöksessä ja lähtivät taas laukalle – Rannila piti kaiken hallinnassa selväpiirteisellä lyönnillään, joten orkesterin oli helppo nostaa loppua kohden lisäkierroksia ilman pelkoa askelmerkkeihinsä sotkeentumisesta.

Tuuli Takalan sopraano on saanut viime aikoina lisää kaikupohjaa ja ääniala tuntuu kasvaneen kesän aikana mittaa. Samaa tahtia on kasvanut äänen ilmeikkyys, herkkyys ja kantavuus. Takala voi keskittyä äänentuottamisen perustyön sijasta tulkinnallisiin hienouksiin. Tämä tuli selväksi viimeistään silloin, kun Takalan ääni nousi korkeuksiin rikkaasti ja vaivattomasti soiden.

Tuuli Takala on sopraano

Konstanzen rooli oopperasta Ryöstö Seraljista on kuin Takalalle tehty. Tapahtui se, jota en olisi vielä matkalla konserttin uskonut: hän sai jopa minut, itsetyytyväisessä kyynisyydessäni kylpevän kriitikon, samastumaan Konstanzen lohduttomaan tilanteeseen tulkinnallaan, jonka tuskin havaittavissa liu’utuksissa, mikroskooppisissa tauoissa ja hengityksissä oli piilotettuna surun syvin olemus. 

Donna Annan aariassa oopperasta Don Giovanni Takala osoitti, että hänen äänensä on omiaan juuri kestävyyttä vaativiin pitkiin linjoihin ja nopeisiin kuvioihin – sanalla sanoen koloratuurilauluun. Chi sa -aarian juoksutusten helppous, se kuinka Takala pystyi sekunnin murto-osassa muuttamaan sekä äänensä sävyä että korkeutta, vahvistivat vaikutelmani Takalasta täysin valmiina Mozart-sopraanona.

Lisävakuutusta Takalan tunteikkuudesta saatiin konsertin jatkoilla, jossa Takala esitti pianisti Tuula Hällströmin kanssa Järnefeltin, Madetojan ja Sibeliuksen lauluja. Uskallan väittää vain tämän lyhyen illan perusteella, että hän kuuluu kaikkien aikojen parhaisiin suomalaisten laulujen tulkkeihin. Hänen saunanraikkaassa äänessään ja tavassaan kantaa itsensä yleisön edessä konstailematta ja omana aitona itsenään on sellaista vakkasuomalaisen järvimaiseman puhtoista hyveellisyyttä, että harva lähti Tapiolasalista kotimatkalleen kuivin silmin. En minä ainakaan. 

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

2 comments

  1. Ehkä en vain tajunnut tätä vitsiä, mutta mikä ihmeen vakkasuomalainen järvimaisema? Kielikuvana samaa sarjaa kuin kainuulainen vehnäpelto. Tarkkuutta tällaisiin!

    t. kriitikonkriitikonkriitikko

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *