Ludwig van Beethoven: Leonore-alkusoitot

Ludwig van Beethovenin (1770–1827) ooppera Fidelio (1805/1814) ei ensin ottanut valmistuakseen, ja kun se vihdoin sai lopullisen muotonsa kymmenen vuoden hiomistyön jälkeen, sitä pidettiin edelleen puutteellisena. Nykyään Fideliota esitetään toki Beethovenin suurena mestariteoksena, mutta se ei suinkaan nauti varauksetonta arvostusta oopperaväen piireissä.

Työnimellä Leonore valmisteltu ooppera jäi Beethovenin ainoaksi, mutta alkusoittoja sille kertyi peräti neljä. Näistä kolme ensimmäistä kulkee Leonore-alkusoiton nimellä, millä halutaan välttää sekaannusta oopperan lopulliseksi avausnumeroksi päätyneeseen Fidelio-alkusoittoon. 

Sekavuudelta ei silti voi välttyä: Nykyään Leonore nro 2 -alkusoittona tunnettu kappale syntyi todennäköisesti alkusoitoista ensimmäisenä, kun taas täysin valmiiksi julistetun oopperan kantaesityksessä soitettu, ja vasta Beethovenin kuoleman jälkeen löydetty Leonore-alkusoitto nro 1 lienee vasta Beethovenin kolmantena säveltämä versio.

Satunnaiselle kuulijalle merkitys on silti vähäinen, niin samankaltaisia ovat Leonore-alkusoitot 2 ja 3, että vain peräkkäin kuultuna niiden erot jäävät selvinä mieleen. Numero 3 on alkusoitoista nykyään useimmin konserteissa esitetty, kun taas nro 2 on pikemminkin sen luonnostelma. Vuonna 1808 valmistunut Leonore 1 on viimeisenä syntynyt Leonore-alkusoitto, ja sen kunniana on pitää Beethovenin viimeisen opusnumeron paikkaa. Se on kevyt ja virtaileva teos, jossa on vetävä loppukiihdytys italialaisen oopperan tapaan. Se on edeltäjiään myös rutkasti lyhyempi ja silti vähiten esitetty. Vuoden 1814 lopulliseen Fidelio-oopperan versioon valmistunut alkusoitto poikkeaa aiemmista täysin, ja sitä esitetään konserttialkusoittona vain harvoin.

Leonore-alkusoitto nro 2 on neljästä alkusoitosta ehkä mahtipontisin ja dramaattisin. Se on myös pisin. Beethovenin ajan standardeihin nähden se oli itse asiassa aivan liian pitkä, jotta se olisi sopinut kokoillan oopperan alkusoitoksi. Siihen aikaan alkusoitolta odotettiin lähinnä johdattelevaa vihjailua oopperan teemoihin tai vain tunnelmaan ennen itse esitystä.

Beethoven ei tätä ymmärtänyt, vaan hän teki alkusoitosta katkelmallisen, melko vapaamuotoisen ja raskaan orkesteriteoksen. Eihän Beethoven paatuneena sinfonikkona ja orkesteridramaatikkona voinut tyytyä vain alkusoittomaiseen potpuriin ja johdattelevaan tunnelmapalaan, josta myöhemmin Rossini opittiin tuntemaan.

Leonore-alkusoitoissaan Beethoven on tullut luoneeksi instrumentaalisen musiikkitarinan kuin sinfonisen runon, jolla on luonteva alku, keskikohta ja loppu, joiden tunnelmat kulkevat yhtä matkaa oopperan tarinan kanssa. Harmi vain, että näin Beethoven paljastaa yleisölle koko pari tuntisen oopperan juonen vartissa. Tällainen alkusoitto oli siis ihan liian kokonaisvaltainen teos pelkäksi johdannoksi. Ei pelkästään yleisö vaan myös soittajat ja kriitikot vastustivat Leonore nro 2 -alkusoittoa siinä määrin, että Beethovenin oli pakko säveltää se jälleen kerran uusiksi.

Leonore-alkusoitot 2 ja 3 noudattavat samaa rakennetta. Alussa laskeudutaan synkkään vankityrmään, jossa vaimoaan Leonorea ikävöivä mielipidevanki Florestan viruu. Vanginvartija Fidelioksi pukeutunut Leonore saapuu pelastamaan miestään. Epätoivon, sankarillisuuden ja rakkauden tunnemyrsky repeää lopulta juhlavaksi riemuksi vapautuksesta ilmoittavien fanfaarien myötä. 

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *