Jotkut elokuvat ovat niin laadukkaasti huonoja, että niiden verkkokalvoille jättämä löyhkä seuraa hautaan saakka, esimerkiksi The Brutalist ja Challengers. Toisinaan taas elokuvan voi tunnustaa taidokkaasti tehdyksi, varmasti jossain mielentilassa ajatuksiakin herättäväksi, mutta jonka olemassaolon voi autuaasti unohtaa heti seuraavan nähtyään. Edes tätä tekstiä varten en keksi muita esimerkkejä kuin viimeksi näkemäni elokuvan. Jim Jarmuschin Father Mother Sister (FMSB) Brother on kiistattomasti hieno, taiteellinen ja huolella tehty; mutta tuskin erehdyn, kun ennustan, että sen kohtalo on jäädä kollektiiviseen elokuvamuistiin lähinnä Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittaneiden teosten tilastomerkintänä.
Häpeäkseni tunnustan, etten ollut nähnyt ainuttakaan Jarmuschin ohjaustyötä ennen FMSB:tä. Tunnen hänen työnsä kuitenkin arvosteluja ja artikkeleita lukeneena, joten osasin odottaa hidastempoista, kerronnan konventioita kyseenalaistavaa lähisuhdedraamaa, jossa dialogi korvaa toiminnan.
En joutunut pettymään. Elokuvassa ei kerta kaikkiaan tapahdu mitään. Se kertoo kolme toisiinsa liittymätöntä tarinaa, joissa kaikissa on kaksi sisarusta ja heidän vanhempansa sekä ennen kaikkea jotain, mistä ei puhuta tai josta ei ole koskaan puhuttu. Mutta joka varjostaa perheen dynamiikkaa tavalla tai toisella.
Ensimmäisessä tarinassa sisko ja sen veli vierailevat höppänäksi taantuneella erakkoisällään, joka asuttaa lahoa metsäpirttiä kaukana sivistyksestä ja pihistelee elämän perustarpeista, kuten vedestä ja sähköstä. Kolmikon dialogi on korostuneen kiusallista, kiertelevää ja yhdentekevää. Mielenterveysongelmiin vihjataan. Äiti on kai kuollut traagisesti joskus, mutta miten ja milloin, siitä ei puhuta. Hautajaiset jäivät ikävällä tavalla mieleen, mutta sitä ei avata. Kuten ei mitään muutakaan. Tällainen suvun sisäinen jappastelu, jossa jokainen on vuorollaan puhumatta siitä, mistä pitäisi, on piinallisen samastuttava sukupolvikokemus näköjään kulttuurista riippumatta.
Toisessa episodissa kaksi täysin toisenlaisessa todellisuudessa elävää siskoa tapaavat äveriästä kirjailijaäitiään, joka korvaa kuolleet tunteensa ylellisillä tarjoomuksilla. Kolmikko tapaa kerran vuodessa, silloinkin niin pikaisesti kuin suinkin, ja käyttää aikansa kertaamalla olemattomia kuulumisiaan asiain todellisesta luonteesta piittaamatta. Hyvin menee, mutta menköön; puhtaana kiiltävä julkikuva peittää alleen elämät, jotka eivät kestä edes lähimpien perheenjäsenien aitoa uteliaisuutta.
Jos kahta ensimmäistä episodia leimaa se, mistä ei puhuta, kolmas tarina kääntää kaiken päälaelleen. Sisko on tullut tapaamaan kaksosveljeään Pariisiin, jossa he viettivät rakkailla muistoilla kuorrutetun, puutteistaan huolimatta kultaisen ja rakkaudellisen lapsuuden. Heidän vanhempansa ovat hiljattain kuolleet yllättäen, ja nyt heillä on vain toisensa – kaksikon hellyydenosoitukset tuntuvat FMSB:n kontekstissa piinallisen siirappisilta. Ei tämäkään porukka ollut varsinaisesti avoimuuden malliperhe, mutta sillä ei tunnu olevan väliä, koska he rakastivat kaikki toisiaan ja menneisyys nyt on mitä on. Muistot ovat kauniita, perustuvat ne valheeseen tai eivät. Anna suukko!
Elokuvassa ei siis kerta kaikkiaan tapahdu mitään, eikä siinä ole sellaisia juonellisia elementtejä, joiden olisi tarkoitus tempaista katsoja tarinanvirtaan. Hahmot istuvat autossa ja juttelevat, istuvat asunnossa ja juttelevat, palaavat autoon ja juttelevat. Dialogi on korostetun tavanomaista ja kuvaustyö elämänmakuista. Elokuvallista tyylittelyä nähdään vain hidastetuissa kohtauksissa, joissa hahmot taivastelevat skeittareita – tämä toistuu jokaisessa episodissa – mikä tässä yhteydessä tuntuu tavoittelevan tekotaiteen puolelle livahtavaa harhautusta muuten niin realismiin tarrautuvassa kerronnassa. Muutenkin Jarmusch nivoo episodit yhteen vilauttamalla tarinasta toiseen kertautuvia elementtejä: vesi, (feikki) Rolex, romuauto, outo kansansanonta Bob-sedästä ja niin edelleen – jos toiston merkitys olisi avautunut minulle jotenkin syvällisempänä, en pitäisi sitä niin halpana liiman korvikkeena kokonaisuudessa, jossa yhtenäisyyttä ei muuten olisi.
Jarmusch on populaarimman indie-elokuvan auteur, eräänlainen skandaali- ja neuroosivapaa woodyallen ja laatuelokuvien takuutodistus, jonka nimi houkuttelee tiimiin tähtinäyttelijöitä kuin hunajapurkki nallekarhuja. Tom Waits murahtelee erakkona vakuuttavasti, Adam Driver löytää neuroottisen nyhväkkeen hapuilevista silmistään, Cate Blanchett on täydellinen hikipinko ja Charlotte Rampling vahanukkemainen, hänen yhtä täydellinen menestyjä-äitinsä. Elokuva ei missään nimessä ole huono, mutta ei se ole ikimuistoinenkaan. Itse asiassa Father Mother Sister Brother on malliesimerkki elokuvasta, jota kriitikot rakastavat ja yleisö rakastaa vihata.