Elokuva-arvio: Robin Hood raahautuu manan majoille piinallisen pitkäpiimäisesti

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

The Death of Robin Hoodissa on hetki, jolloin todella toivoo, että otsikon lupaus päähenkilön kuolemasta täytettäisiin mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Että kaksituntisena markkinoitu elokuva paljastuisi pilkkuvirheeksi. Se olisi vain 30-minuuttinen opiskelijatyö, ja yleisö vapautettaisiin tuskistaan ja päästettäisiin takaisin päivänvaloon nauttimaan maailmasta, jossa The Death of Robin Hood -elokuva paljastuisi vain pahaksi uneksi, jota ei koskaan tarkoitettu julkiseen levitykseen. 

Mutta ei, Robin Hoodia sinnikkäästi mätkivä henkipatto ei mitenkään osu kuolettavasti valtimoihin, ja brittimetsien legenda sen kuin pitkittää elämäänsä ja elokuvaansa vailla parempaa ymmärrystä armosta. Jos luulit tähänastisen miekkasamoilun olevan tympeintä ja yksitotisinta epookkiroskaa, jota kuunaan on valkokankaalle roiskittu, et ole vielä nähnyt mitään – tästä se tylsyyden ylistys vasta alkaa. Tässä vaiheessa olin jo lampsimassa mielenosoituksellisesti ulos leffateatterista, mutta maltoin mieleni. Aloin maksella univelkojani höyhensaarten veroparatiisille; vihdoin velallisen epärehellisyydelle löytyi lieventävä asianhaara. Tätä hetkeä ne unettomat yöni olivat valmistelleet!

Sanotaan se nyt suoraan: The Death of Robin Hood saattaa hyvinkin olla huonoin elokuva, jonka olen nähnyt valkokankaalla – ehkä jopa televisiossa. Se on kertakaikkisen pitkäpiimäinen tarina elähtäneestä roistosta, jota maailma on erehtynyt pitämään altruistisena hyväntekijänä, ja joka nyt klenkkaa luostarin nurkissa hiukset hapsottaen selittämässä, että on oikeasti ihan tosi paha mies eikä ansaitse ylistystä vaan tuskaa ja kuoleman. Kuolema tosiaan tulee, mutta sitä odotellessa katsojan on kiduttava penkissä piinallisen tietoisena siitä, että jokainen teatterissa vietetty sekunti mädättää aivoja kolminkertaisella nopeudella, ja todennäköisyys katsojan vakavaan katkeroitumiseen kasvaa eksponentiaalisesti.

Alkuosa keskittyy poraamaan katsojan kalloon, että hän todella on aivan hirmuisen paha mies; jopa hän itse loihe lausuman sen heti alussa, ennen kuin puukottaa asiaa häneltä tiedustellutta tyttöä suoraan korvasta läpi. Miksi? Koska hän on paha, säälimätön mies. Ensimmäiset puoli tuntia kamera seuraa, kun paha paha Robin Hood ja ehkä vähemmän paha, silti tosi paha, Pikku John polttelevat kyliä ja vetävät väkeä kylmäksi ihan vain, koska ovat ihan tosi pahoja miehiä. Niinku ihan tosi pahoja, tajuuttekste? Ei mitään syytä tappaa tota tyyppiä, silti ne tappaa. 

Syvällistä. Rahat takaisin, jos löydät tästä hapankorpusta rahtusenkin huumoria.

Jos Antti J. Jokisen Kullervo-elokuva olisi ilmestynyt Robin Hoodin jälkeen, sitä syytettäisiin plagioinnista. Tässäkin tappamista siivittää muinaishenkinen hoilaus ja muutama klassikkoballadi. Vuorosanat jylistään syvällä rintaäänellä ja ponteva sanojen painotus kertoo, että keskiajalla ollaan. Jylhät nummet tunkevat kuviin harmaan teatterisavun läpi ja raavaat miehet raahaavat partaansa mudassa tuskasta karjuen, ja missään ei ole ketään. Nekin viattomat ohikulkijat, jotka kamera bongaa kuviin, tapetaan. Miksi? Koska Robin on tosi paha ja säälimätön. Vaikka kelatkaa nyt, jengihän on aina luullut, että se oli hyvä tyyppi. Mutta ei se ollut, vaan sehän oli tosi paha. Sitä luulisi, että katsojan aliarvioinnille olisi löytynyt pohja Hollywoodin historiasta, mutta kuten on jo opittu, syvinkin pohja paljastuu usein välipohjaksi, jonka alla on aina tilaa. The Death of Robin Hood kaivautuu sinne, minne kukaan muu ei tätä ennen kehdannut kaivautua.

Valitettavasti Robin Hood ei siis kuole ensimmäisen näytöksen huipennuksena, vaikka syytä olisi ja lähellä käytiin. Hän herää syrjäisessä luostarissa, jossa sisar Brigid hoitaa hänen haavojaan, ja jonka käytävillä Robin sitten laahustaa olemassa surkea, kunnes kuolee. On mahdollista, että lepuutin silmiäni juuri sillä sekunnilla, kun tarinan yhdistävä ja kaiken selittävä repliikki lausuttiin ja tasan sillä hetkellä menetin mahdollisuuteni nähdä tämän tekeleen arvo – mutta en pidä sitä todennäköisenä. 

The Death of Robin Hood joutaa heittämällä Bottom 5 -listalleni Challengersin, The Brutalistin ja Sucker Punchin seuraksi. 

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *