Diggeriä on vaikea diggailla

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Ensin huonot uutiset: Alejandro González Iñárritun ohjaama Digger ei ole kovin hyvä elokuva. Sitten hyvät uutiset: geneerisen CGI-supersankaritauhkan keskellä Digger erottuu rohkeana, taatusti omaperäisenä kokeiluna.

Digger on jäämässä Hollywoodin kaikkien aikojen suurimmaksi taloudelliseksi flopiksi. Tätä voi pitää lievänä ihmeenä, sillä raivokkaalla ennakkorummutuksella elokuvateatteriin runnottua tekelettä povattiin jopa Tom Cruisen Oscar-rooliksi – kenenkään edes näkemättä elokuvaa. Ilmeisesti riittää, että Cruise esittää kerrankin jotain muuta kuin itsensä näköistä ja kuuloista toimintaukkelia, mitä joissain piireissä kutsutaan näyttelemiseksi. 

Digger on ikääntyvä öljyparoni, joka asuu ökykartanossa häntä pokkuroivien palvelijoiden ja lähes neljäkymppisen kissaraakileen kanssa. Diggerin ahneuden ja kaikista seuraamuksista piittaamaton öljynporausprojekti Grönlannissa saa karmeat seuraukset, kun mantereesta lohjennut jäävuori on matkalla Eurooppaan, ja sadat miljoonat ihmishenget ovat vaarassa. Maineensa pelastaakseen Digger kasaa ympärilleen porukan, joka alkaa ratkaista – tai keksiä keinoja olla ratkaisematta – vääjäämätöntä tuhoa.

Mukaan ilmestyy John Goodmannin esittämä höyrypää presidentti, Michael Stuhlbargin vastuuta pakoileva varapresidentti ja Riz Ahmedin änkyttävä järjenääni Ganesh, joka taiteilee taloudellisten realiteettien ja tieteellisen totuuden välillä. Cruise ilmeilee roolinsa Digger Rockwellinä kaikella kesäteatterin hienovaraisuudella. Hän on kuin sarjakuvatason maailmanvalloittajapahis, Dr. Evil hiuksilla, ja muukin sakki sopisi paremmin Ville Rannan pilapiirroksiin pauhaamaan niin, että savu nousee otsasta ja lieskat puskevat persiistä. 

Aluksi Diggeriä katsoo samoilla silmillä kuin Adam McKayn Don’t look upia (2021). Siinä ihmiskunnan tuhoaa meteori, jossa bisnesmiehet näkevät enemmän markkinarakoja kuin maailmanloppua. Mutta Iñárritu ei ole McKay, eikä Diggerissä ole ainuttakaan sympaattista hahmoa. Ehkä noin puolen tunnin kohdalla Iñárritu ujuttaa absurdin kohelluksen keskelle juonilangan, joka selittää rautakangesta vääntäen katsojalle, miksi tämä elokuva on niin vaivaannuttava kuin se on. 

Hyvä on, ymmärretään. Silti kikka tuntuu siltä kuin ohjaaja heittäisi vapaudu vankilasta -kortin laudalle ja jatkaisi valitsemallaan tiellä, vaikka parempi olisi kulkea lähtöruudun kautta ja kirjoittaa elokuva uusiksi. Juonilanka ei onnistu pelastamaan jo kerran farssiksi lässähtänyttä poliittista satiiria, vaikka myöhemmin sen monitasoisuutta hakataan päähän amerikkalaistyylisellä monologilla siitä, kuinka juuri tätä kansa haluaa. 

Ikävä todeta, mutta Cruise (sen enempää kuin kukaan muukaan) ei tästä elokuvasta pystejä ansaitse. Ei, vaikka elokuvan puolivälissä Cruise pauhaa vuosikymmenen parhaista ja kärkkäimmistä elokuvamonologeista selittäessään YK:n yleiskokoukselle, miksi maailma ei edes halua pysäyttää ilmastonmuutosta kovasta meuhkaamisesta huolimatta. Siinä Digger osuu kultasuoneen. Muuten Digger painunee Wikipediamerkinnäksi Hollywoodissa vuonna 2026 tuotettujen elokuvien joukkoon. Ellei siitä todella tule kaikkien aikojen tappiollisin elokuva. 

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *