Disclosure Dayn trailerissa Steven Spielberg rikkoo neljättä seinää hehkuttamalla intohimoaan ja vakaata uskoaan ulkoavaruuden älylliseen elämään. Vaikka miehen katalogi on karttunut jo lähes 40 elokuvaan, joista vain muutamassa avaruusoliot saapuvat kutsumatta kyläilemään, voidaan kyllä puhua uraa lävistävästä teemasta: Kolmannen asteen yhteys ja E.T. ovat maankamaralle sijoittuvien sci-fi-elokuvien klassikoita, ja muutenkin kohokohtia Spielbergin sittenkin aika epätasaisella uralla. Eikä hänen epätasaisuutensa johdu muuten siitä, että jotkut hänen elokuvansa olisivat erityisen huonoja; ne parhaat ovat vain erityisen hyviä. Valitettavasti Disclosure Day ei kuulu jälkimmäisiin; se ei ole huono, mutta silti korkeintaan aivan okei.
Juoni on sinänsä simppeli, mutta Spielberg ja käsikirjoittaja David Koepp ovat ahtaneet sen niin täyteen selitettäviä koukkuja ja avattavia hahmoja, että reippaasti yli puolet elokuvan kahden ja puolen tunnin kestosta tuntuu klikkiotsikoiden tulvalta. Ensin esitellään Daniel Kellner ja hänen tyttöystävänsä Jane, joita salaperäinen Noah Scanlon kuumottaa parin kymmenen agenttinsa voimalla yöllisellä parkkipaikalla. Miksi? Ei voi tietää, paitsi että jokin salaperäinen kivipötkylä häntä kovasti kiinnostaa, eikä Kellner suostu siitä luopumaan.
Seuraavaksi ruutuun ilmestyvät säätyttö Margaret Fairchild ja hänen rasittavan hassu poikaystävänsä Jackson. Suhde on ilmeisen lämmin mutta epävakaa, koska Margaret on huithapeli ja haluaa jättää säähupsuttelut ja yletä uutisankkuriksi. Vaan onnistuukohan uraloikka sittenkään, kun Margaret alkaa kesken lähetyksen puhua kielillä ja rojahtaa maahan. Jossain tämän kaiken ulkopuolella on vielä mysteerimies, joka puhuu tauotta handsfree-laitteeseensa jonkinlaisessa kulissitalossa. Totta kai katsojina tiedämme, että oliothan ne tekevät kolttosiaan ihmisten avulla, mutta aika pian tulee täyteen ahdettu olo – avoimia kysymyksiä on yksiselitteisesti liikaa, ja kun niitä ilmestyy jatkuvasti lisää, koko elokuvan suuri kysymys ”olemmeko universumissa yksin?” muuttuu muotoon: ”kuka tuo tyyppi on, ja miksi se nyt tuollain sanoi?”
No, ehkä se kohta selviää…
Alkuesittelyjen jälkeen Disclosure Day taantuu taka-ajoelokuvaksi kohti uutisstudioita (ikään kuin uutislähetys olisi edelleen se pääasiallinen lähde, josta ihmiset hankkivat tietonsa), jossa totuus paljastuu koko maailmalle. Kuka ehtii määrittelemään narratiivin avaruusolioiden olemassa olosta? Kellner ja Margaret vai Scanlon ja hänen kasvoton agenttilaumansa? Entä kuka on tuo handsfree-mies kulissitalossaan?
Ilmeetön ja tunteeton Scanlon jahtaa hämmentyneitä Kellneriä ja Margaretia ja heidän kivipatukkaansa milloin mustassa autossa istuen, milloin teleportaten sinne tänne sekä ajassa että paikassa (juu, tämäkin on yksi selvitettävä juoni), mutta meille ei koskaan selviä, miksi hän tekee niin. Tai no, hän ei vain halua, että totuus paljastuu, koska ihmiskunta ei kestäisi sitä. Aika kevyt pahiksen taustatarina, jos minulta kysytään.
Lähes kahden ja puolen tunnin mittainen Disclosure Day on melko pitkä. Muttei silti tarpeeksi pitkä toimittaakseen kaiken sen, mitä se lupaa alussa. Tätä sotkua selvittelemään olisi tarvittu joko ankaraa karsintaa tai rutkasti lisämittaa. Kiire näkyy siinä, että monologit ovat tämän elokuvan pääasiallinen juonenkuljetusväline, ja niitä tykitetään ruutuun armotta katsojien kysymyksiä tyydyttämään. Puoli tuntia lisää, ja juonta ei olisi tarvinnut juoksuttaa katsojan kaaliin loputtomilla selittelyillä. Vielä viime sekunneilla Spielberg työntää keskisormen syvälle epätietoisen katsojan sieraimeen: siinäs kyselet.
Hahmojen juttelulle perustuva tarinankuljetus, jatkuva säntäily, tiheään toistuvat toimintakohdat ja niitä seuraavat suvannot muokkaavat Disclosure Daystä laatusarjaa muistuttavan Netflix-tuotannon, joka löytyy kategorioista ”yliluonnollinen” ja ”tiivistunnelmainen”. Se lupaa isoa ja mahtavaa, mutta ei ole sitä. Siinä missä Kolmannen asteen yhteyden suuri jännite hakeutuu vääjämättä kohti loppupaljastusta ilman jatkuvia toimintapiikkejä ja tarvetta työntää katsojaa takaisin penkkiin vartin välein, Disclosure Day ei koskaan tavoita kunnollista huipentumaa wow-efekteineen. Spielberg on silti sen verran rutinoitunut tarinankertoja, että hän osaa köykäisistäkin aineista kasata täysin mukiinmenevää, vaikkakin pintapuolista toimintaa, joka pitää otteessaan lopputeksteihin saakka. Tai, kunnes katsojalle jää aikaa kysyä, kätkikö tuo vimmattu vemmeltäminen alleen sittenkään mitään sen syvällisempää?