Damiano Michieletton ohjaaman Primaveran nimi ja mainosjuliste antavat ymmärtää, että elokuva kertoisi säveltäjä Antonio Vivaldista ja Neljästä vuodenajasta, mutta ei pidä mennä markkinoinnin ansaan; Primavera ei ole mikään Amadeus (1984), tai suurmieselokuva laisinkaan – päinvastoin. Vivaldi jää Primaverassa sivuhahmoksi, eikä varsinkaan Neljän vuodenajan sävellystyötä raoteta kuin köykäisillä vihjauksilla. Suurmiestarinan sijaan Primavera kertoo Venetsian Pietà-orpokodista, jonka asukkaista koottu tyttöorkesteri oli maankuulu ilmiö. He esiintyivät yleisölle ristikon takaa, jotta heitä ei voisi tunnistaa.
Vaikka Vivaldi työskenteli sen musiikkipäällikkönä 40 vuoden ajan, eikä hänestä ole vieläkään tehty suuren yleisön elokuvaa, Primaveran keskeisin hahmo on nuori Cecilia, lahjakas viulisti. Hän nousee säveltäjämestarin suosikiksi ja kenties rakastetuksi, joskin Michieletto tekee kaikkensa, että päähenkilöiden suhteen laatua ei avata pitkäksi venyviä katseita enempää. Tosielämän Vivaldista tiedetään melko vähän, mutta minkäänlaisia viitteitä arveluttavista suhteista soittajiinsa ei ole päätynyt ainakaan historiankirjoihin.
Niinikään vastoin yleistä käsitystä Vivaldi esitetään elokuvassa väsähtäneenä vässykkänä, joka oman asemansa säilyttämiseksi luimuilee nurkissa samalla, kun hänen tähtimuusikoitaan kohdellaan kaltoin ja naitetaan limaisille aatelismiehille kuin postimyyntivaimoja konsanaan. Hän lymyilee työhuoneessaan, kuulee ääniä päässään, kerää (ansaitsematonta!) kunniaa tyttöorkesterinsa esityksistä ja yskii nenäliinaansa, kuten kärsivän taiteilijan kuuluukin. Sillä välin hänen orkesterilaisensa haaveilevat pääsystä ulkomaailmaan pakkoavioliiton kautta – paitsi Cecilia, joka rakastaa vain musiikkia, eikä halua luopua siitä mistään hinnasta.
Siinäpä Primaveran ongelmat pähkinänkuoressa. Elokuva kai yrittää kertoa Cecilian kautta 1700-luvun Venetsiasta, orpokodista, vähän Vivaldista ja säveltämisestä, nuorten naisten asemasta ja etuoikeutettujen miesten kusipäisyydestä, mutta sotkemalla kaiken tiiviiksi taikinaksi, tuloksena on lattea pannukakku, joka sortuu alleviivailuun, kun hienovaraisempaan kerrontaan ei uskalleta luottaa.
Jo alkukohtauksessa orpokodin prioritaarista maalataan sydämetön virkaintoilija, joka anastaa vastasyntyneet kissanpennut emoltaan ja nakkaa ne Canal Grandeen. Äidin ja jälkikasvun pyhä rakkaus ei majoitu tässä talossa. Nyt jo nuoreksi naiseksi kasvanut Cecilia on koko ikänsä ikävöinyt äitiään, jota hän ei edes muista, ja elää toivossa, että vielä joskus tämä hakisi hänet kotiin. Se ei ole aivan turha toivo, sillä Pietà ylläpitää asukkaistaan nokkelaa rekisteriä, jolla äiti ja lapsi osataan tarvittaessa yhdistää vuosienkin jälkeen. Tämä on yksi monista historiallisen totuuden venytyksistä, joihin elokuva sortuu tunnepitoisuutta tiiviistääkseen.
Tunnetta Primaverassa ei silti ole nimeksikään. Orpokodin harmaat käytävät kumisevat kolkkouttaan, hahmot on leikattu kaksiulotteisesta pahvikartongista ja tunneskaala liikkuu kylmän ja tylyn välillä. Jokainen mieshahmo on joko säälimätön limanuljaska, jota kiinnostaa vain naisten jalkoväli ja pinnallinen kauneus, tai sitten Vivaldin kaltainen vässykkä ja pyrkyri, joka uhraa tähtimuusikkonsa maineensa edestä. Koittaako vielä aika, että feministinen elokuva pystyy nostamaan naisia ylös painamatta miehiä alas?