Hirviökauhun kaava on pysynyt jotakuinkin muuttumattomana siitä lähtien, kun joukko rahanahneita liikemiehiä raahasi King Kongin (1933) viidakosta suurkaupunkiin. Pikavoittojen sijaan tulikin kasa ruumiita ja muutama lunastuskuntoinen automobiili, jahka jättiapinan mitta tuli täyteen. Tarinan moraali? Ei tule ihmisen luontoa sörkkimän, tai muuten…
Tähän kehykseen on sulautettu satoja samasta pursottimesta raavittuja tarinoita, onnistuneimpina ehkä Alien (1979) ja Tappajahai (1975). Jälkimmäisen kauhuarvosta on 50 vuodessa rapissut vähintäänkin päällipinta, siinä missä Alien jatkoi elämäänsä parin elokuvan varran ihan onnistuneesti, kunnes sekin muuttui Tappajahain tapaan tyypilliseksi franchiseroskaksi. Saman kohtalon koki Jurassic Park (1993), lähes täydellinen hirviöelokuva ahneine, kokeellisen tieteen perään kuolaavine bisnesmiehineen sekä vallattomine, verenhimoisine luontokappaleineen. On suuri harmi, että jätkät pilasivat Jurassic Park -saagan heti kakkososasta lähtien.
En ihmettelisi, vaikka norjalainen Kraken (2026) liittyisi lähivuosina samaan joukkoon. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja, kun totean, että tätä hädintuskin passelia ykkösosaa seurannee turhanpäiväiseksi splätteriksi laimennettu jatko-osa, jolle ei löydy mitään muuta perustetta kuin studiopomojen ahneus. Viitteitä tähän antaa paitsi kohtuullinen kansainvälinen menestys myös elokuvan rautalankamainen kaavamaisuus aina loppukuvaa myöten, mikä jättää jatko-osalle luontevan takaportin. Kai tällaiselle tilausta on, takovathan Jurassic Worlditkin kovaa tulosta syöttämällä katsojalle turhanpäiväistä dinomässäilyä ilman juonta tai tunnetta.
Krakenin tekijät eivät ole keksineet mitään uutta, paitsi että viidakon sijaan hirviö on pantu ahmimaan ihmisiä nyt myös lohenjalostamolla. Niljakas bisnesmies Avaldsnes (Øyvind Brandtzæg) pyörittää vuonoon kyhättyä kokeellista kalafarmia, jossa kaloihin pesiytyvät loiset putsataan pois veteen upotettavalla yliäänilaitteella. Pian vuonon rannoille ilmestyy tuhansia itsemurhaan päätyviä lohia, ravut lompsivat tiehensä ja luontoa häikäilemättömästi hupikäyttöön hyödyntäviä turisteja katoaa vetten syvyyksiin vailla järkevää selitystä. Paikalle hälytetään merentutkija Johanne (Sara Khorami), joka pian arvaa, että jalostamolla on tekeillä jotain mätää. Onhan hän yliäänilaitteen alkuperäinen kehittäjä, jonka varoituksista ei aikoinaan piitattu – eikä muuten piitata vieläkään. Rahaa on tehtävä, vaikka koko ekosysteemi kaatuisi – kuten näissä elokuvissa aina.
Katsoja pakotetaan toljottamaan Khoramin löysät housussa -ilmettä noin tunnin verran, ennen kuin mitään mainitsemisen arvoista tapahtuu. Hänhän ei tiedä, mutta toki aavistelee, että viimeksi yli 50 vuotta nähty syvänmeren monsteri Kraken on herätetty pintaan, ja siinä ei kyllä hyvä heilu; onhan kyseessä suurin luonnossa tavattu mustekala, joka väitetysti nousee satojen metrien korkeuteen ja ahmii kalastusaluksia aamupalaksi. Voiko legenda olla totta?
Kraken yrittää kovasti luoda jännitettä pimittämällä hirviötään loppuun saakka. Se on oikein: katsojan mielikuvitus on pelotteista pahin, jota esimerkiksi Alien, Tappajahai ja ehkä myös Jurassic Park, ymmärsivät hyödyntää täysimääräisesti. Niin pitkään, kun hirviöllä ei ole ulkomuotoa, ihminen tuppaa kuvittelemaan sitä pahimpien painajaistensa rakennusaineilla; elokuvantekijällä on harvoin käytössään sellaisia välineitä, jotka saisivat päänsisäiset fantasiat kalpenemaan. Alienin luoneella Gigerillä oli; Krakenin tekijöillä totisesti ei. Heillä on tietokone ja green screen, ja kun otus lopulta näkyy kaikessa karmeudessaan, sitä katsoo kuin tekoälymaalausta. No, sellainen se sitten olikin.
Kraken on silti kunnioitettava yritys pohjoismaisen hirviökauhun suuntaan, ja ilmiselvät kumarrukset esikuviensa nilkkoihin antavat filmifriikille hauskaa tarttumapintaa: ei ole sattumaa, että Johanne on kuin ilmetty Ellen Ripley cargo-housuissaan ja vaimonhakkaajapaidassaan, tai että Krakenin kätyrit (ja kaikkialle yltävät lonkerot) vipeltävät ilmanvaihtokanavissa kuin naamanhalaajat ja sylkevät syövyttävää mustetta sinne tänne kohtalokkain seurauksin. Hirviön ja naishahmojen häiriintynyt, joskin vähän tulkinnanvarainen, eroottinen lataus lyö sinetin tähän monsterielokuvien pikaruokaversioon kuin voimasilmän kaurapuuroon.
Kraken antaa vain osittain sitä, mitä lupaa: pahvisia henkilöhahmoja vailla taustatarinaa tai motiivia, halvannäköisiä tietokonehirviöitä ja kauhunparahduksia vääjäämättömän kuoleman hetkellä. Tähän saakka kaikki selvää: mutta pelottaako Kraken?
Ei sitten tippaakaan.