Olen liian nuori muistaakseni television Masters of the Universen seikkailut omista leikeistäni – ja liian vanha ymmärtääkseni mitään sen meemipotentiaalia hyödyntäneestä inkarnaatiosta Youtubessa. Kai minunkin lelulaatikostani He-Man- ja Skeletor-ukkelit löytyivät, mutta eivät ne vetäneet vertoja uuden sukupolven sankareille, Ritari-Ässän Kitille ja Turtleseille. Puutteellisesta kokemuspohjasta huolimatta kuulun siihen keski-ikäiseen, nuoruuden naiiveja unelmiaan haikailevaan kulutusluokkaan, jolta epätoivoissaan kituvat studiot nyt lypsävät roposia tuuttaamalla isolle kankaalle kasariklassikoiden uusintaversioita.
Paikoin aivan näppäräksikin äityvä He-Manin syntytarina olisi naurattanut, ellei se olisi vituttanut. Hinta 16,50€ olisi ihan kohtuullinen pyyntö 132 minuutin meno-paluumatkasta lapsuuden sankareita vilisevään mielikuvitusmaailmaan, mutta kun Masters of the Universen tekijät eivät mitenkään malta pitää katsojille heiluttamiaan keskisormia kurissa, päällimmäiseksi tunteeksi jää turhautuminen. Tekijät eivät koko elokuvan aikana osaa päättää, onko se vakavasti otettava sci-fi-fantasia vai itsensä parodia. Se eksyy jonnekin niiden väliselle joutomaalle jättäen ilmaan hämmentyneen olon ja pakollisen kysymyksen: miksi polttaa kymmeniä miljoonia euroja viihteeseen, jonka tarkoitus on nauraa katsojansa kustannuksella?
Elokuvan prologi vie He-Manin lapsuuteen utopistiseen Eterniaan. Nössö polkkatukka on prinssi Adam, kuninkaan poika ja siis aivan tosi nössö: ei osaa miekkailla, ei pidä puoliaan eikä jaksa nousta edes itse jaloilleen, kun saa turpiinsa harjoitustappeluissa. Adamin olisi parempi opetella pitämään puoliaan, sillä pimeyden voimat uhkaavat Eterniaa jatkuvasti. Eipä aikaakaan, kun kuvaan tömistelee pääkallonaamainen hupparihaamu Skeletor, darthvaderilaisen pahuuden ilmentymä viskibassoineen ja örkkikätyreineen, joka panee haisemaan siihen malliin, että kuningaspari kaatuu, Eternian hallitusvastuu vaihtuu ja Pikku-Adam joutuu pakenemaan toiseen ulottuvuuteen. Mukaansa hän saa mahtimiekan, loputtomien voimien lähteen ja jumaluuden symbolin, jonka avulla hän voisi palata Eterniaan ja palauttaa vallan hyvien puolelle. Ikävä kyllä, hän pudottaa miekan ulottuvuuksien välisessä ilmalennossa. Jääkö Eternia ikihyviksi Skeletorin tyrannimaisen pahuuden alle?
Prologi on piinallinen. Animaatiojälki on niin muovista, että sen rinnalla Visulahden Vahakabinetti vaikuttaa Louvren taidemuseolta. Rautakangesta väännetyllä, teatraalisen pompöösillä dialogilla katsojalle selitetään, mitä tapahtuu ja miksi, ja mahtipontinen – ja jatkuvasti taustalla pauhaava – orkesterimusiikki alleviivaa tunnelmaa niillekin, jotka jo tässä vaiheessa ymmärtävät etsiä kiinnostavampaa sisältöä silmäluomiensa sisäpinnalta. Green screenin edessä seikkailevat näyttelijät eivät onnistu karistamaan studioympäristön steriiliyttä harteiltaan, ja kontakti animoituihin örkkeihin ja digitaalisiin efekteihin paistaa silmään joka sekunti. Aloin jo laskea minuutteja lopputeksteihin.
Onneksi elokuva hyppää 20 vuotta eteenpäin oman aikamme Oklahoma Cityyn. Itsensä jääkaappipakastimen kokoiseksi bodannut (mutta ilmiselvästi jalkapäivät skipannut) Adam on edelleen nössö, pukeutuu pinkkiin kauluspaitaan ja ravaa treffeillä kertomassa uskomatonta lapsuustarinaansa kaunottarille, jotka pakenevat takavasemmalle heti Skeletoreista ja mahtimiehistä kuullessaan. Päivänsä Adam viettää steriilissä toimistossa HR-konsulttina, kuuntelee loputtomia luentoja poliittisen korrektiuden, pronominien ja väkivallattoman kielenkäytön tärkeydestä ja latailee Internetin foorumeille etsintäkuulutuksia miekastaan.
Meidän maailmamme on jotain muuta kuin Eternian. Meikäläisille kasvoille kipsattu hymy ja kireä kiltteys ovat kaikki kaikessa, ettei kukaan vain loukkaannu tai tunne oloaan turvattomaksi. Tästä teemasta kehittyy pikkuhauska sivupolku, joka kantaa koko elokuvan ajan aina lopputeksteihin saakka; onhan nimi He-Man jo itsessään pronominikeskeinen överimaskuliinisuuden kiteytymä. Teemalla olisi voinut näpäytellä vouhottajia puolin ja toisin, mutta tekijät eivät taida tietää itsekään, mitä mieltä he tästä kaikesta oikeastaan ovat. Yhtäältä elokuva saarnaa sitä, että on aivan okei puhua tunteista, vaikka nostaisit penkistä 200 kiloa. Toisaalta se muistuttaa, että hei, aina keskusteleminen ei auta, joskus on vain murskattava vastustajan pääkallo luuliemeksi, kun sanat eivät kerran mene perille. Eikä tämäkään olisi vielä ongelma. Se on ongelma, että Masters of the Universe ei osaa päättää, onko se tosissaan vai ei. Se kun heittäytyy hupivaihteelle aina sen jälkeen, kun se on hetken taas imaissut katsojan täysillä epäuskottavaan maailmaansa, jossa paha on aivan helvetin paha ja ruma, ja hyvä on puhtaan hyvä lihaksineen ja polkkahiuksineen. Vartin välein se kokee tarpeelliseksi muistuttaa, että eikös ollakin aika pöhköjä, kun näytetään tältä ja tapellaan tällain. Höhö, pääkallo kasvojen paikalla, höhö.
Fantasiaelokuvan vesittäminen tämän sortin itsetietoisuudella tuskastuttaa. On katsojan aliarviointia kertoa satua – oli se kuinka epäuskottava tahansa – ja panna se toistuvasti läskiksi käkättämällä päälle ja alleviivaamalla oman tarinansa ja hahmojensa pahvista yksiulotteisuutta. Vähempikin riittäisi.
Masters of the Universe ei keksi pyörää uudelleen. Se on sankaritarina, ja sankaritarinaan kuuluu kaava, joka on niin odotettu, että sen spoilaamisesta en tällä kertaa kanna huonoa omaatuntoa: sankari tarttuu haasteeseen, kohtaa heikkoutensa, voittaa heikkoutensa, kohtaa ne uudestaan, ymmärtää, että hän tarvitsee vielä jonkin puuttuvan osan voittaakseen pahan, ja lopulta, kun hän yhdistää kaiken matkallaan oppineensa, hän voittaa pahan eeppisessä lopputaistelussa – ei yksin, vaan tiimityöllä, aivan kuten Adam oli oppinut työssään poliittisesti korrektina HR-konsulttina. Lopussa tarinan opetus väännetään vielä kerran rautalangasta yhdeksi lauseeksi. Tämä on se viimeinen piste i:n päällä, tai oikeastaan kolmen i:n päällä, joka paljastaa tuottajien kyynisen maailmankuvan: katsoja, jos pidit näkemästäsi, olet idiootti.