4. Backrooms (ohj. Kane Parsons):
Vielä kuukausi sitten en olisi uskonut, että voisin löytää itsestäni sopukan, joka värähtää kauhun taajuudella. Kevään kolmannen genrekokeilun jälkeen uskallan todeta, että loputtoman uutisvirran kauhuilla huuhtomani aivosensorit ovat sen verran parkkiintuneet, että nykyään osaan jopa nauttia valkokankaallisesta jännityksestä – siis pelkän ahdistumisen sijaan. Fantasia kalpenee reaalimaailman hirveyksen rinnalla.
Backrooms ei toki mene aivan tyylipuhtaan kauhun kategoriaan. Se tuntuu paikoin kuin katsoisi Sotkan konkurssipesän sponsoroimaa nykytaidenäyttelyä, jonka tehtävä on alleviivata prenataalisesti häiriintynyttä suhdettamme plyysihuonekaluihin, ja jossa absurdin konttorikopin tehtävä on alleviivata post-pandeemisen etätyökulttuurin eristävää luonnetta länsimaisen nykyihmisen haasteena. Sillä erotuksella, että näissä esittelyhuoneissa seikkaleva saattaa tulla epämuodostuneen mallinuken syömäksi, tai jotain sinne päin.
Eletään vuotta 1990: Apartheid on kuuma poliittinen peruna, puhelinvastaajat ovat tiiliskiven kokoisia mötiköitä, tietokoneet valtaavat puolet työpöydän pinta-alasta. Epätoivoista jatkoaikaa 80-luvun nousukaudelle etsitään kauluspaitoihin jätetystä kasvuvarasta ja tiimalasibleiserien olkatoppauksista. Tosiaan, Backrooms on lavastajan taidonnäyte nostalgisen ajankuvan luomisessa, ja siinä se onnistuu sortumatta aivan kliseisimpiin alleviivauksiin.
Backrooms alkaa prologilla, joka vie heti tapahtumien keskipisteeseen: heiluvaa vhs-nauhaa tallentava kamerakuva hytkyy pitkin loputtomia, hailakan keltaisella tapetilla vuorattuja toimistokäytäviä, joiden arkkitehtuuri noudattaa esikoululaisen mielikuvitusta vinoine oviaukkoineen, kaltevine lattioineen ja tarpeettomine kulmineen. Kuka kameraa pitelee, ja miksi, ei selviä, mutta joku tai jokin häntä jahtaa, kunnes hänen käy kalpaten. Tässä vaiheessa selvää on vain, että nämä käytävät ovat elokuvan Backrooms, takahuoneet, ja että joku tarkkailee huoneita… jossain.
Elokuva vitkuttelee jonkin aikaa, ennen kuin se päästää katsojat takaisin tapahtumien pääpaikalle. Ensin tutustutaan Clarkiin, kakkosdivaritason huonekalukauppiaaseen, joka piinkovalla katkeruudellaan on sössinyt sekä parisuhteensa että uransa, mutta joka löytää syypään surkeudelleen kaikkialta muualta paitsi peilistä. Clark ramppaa kitisemässä kohtalostaan terapeutilleen Marylle, joka taas kamppailee omien traumojensa kanssa samalla, kun koettaa pitää asiakkaansa tyytyväisenä tarpeettomalla myötäsukaisuudella ja kauppaa ostos-tv:ssä itsehoito-oppaita nimeltään Sisäiset ikkunat.
Eräänä yönä Clark löytää huonekaluliikkeensä alakerrasta portaalin takahuoneeseen, yltäpäältä kusenkeltaiseksi maalattuun toimistokolossiin, jonka pohjapiirroksessa ei ole mitään tolkkua, ja joka on sisustettu käyttökelvottomalla rojulla, jolla ei pitäisi olla mitään virkaa toimistossa – tai missään muuallakaan. Käytävät kumisevat pelottavan autioina. Hän on yksin jossain, kunnes selviää, ettei ehkä olekaan.
Clark alkaa maanisesti kartoittaa takahuoneiden sokkelomaista pohjapiirrosta ja epähuoneita, joiden järjestyksessä ei ole logiikaan häivää.
Kun Clarkia ei enää näy vastaanotolla, Mary lähtee etsimään häntä ja tulee myös imaistuksi Backroomsin loputtomaan toimistolabyrinttiin.
Mistä oikein on kyse? Juoni ei välttämättä anna tyhjentävää vastausta, mutta kun tarina pyörii psykoterapian ympärillä, ja myös aivojen magneettikuvauskojeen kehitystyöhön viitataan, katsojan on mahdollista tehdä valistuneita johtopäätöksiä Backroomsin todellisesta luonteesta. Elokuvan aihepiiristä voi löytää yhtymäkohtia vuosituhannen vaihteen kauhuhittiin Cubeen, joskin siinä, missä Cube oli oma suljettu todellisuutensa, Backrooms sukkuloi tosielämän ja mysteeritilan välillä.
Vaikka elokuvan genreksi on luokiteltu kauhu, se ei suorastaan mässäile kauhutroopeilla: rakeista videokuvaa, verta ja varjoja käytetään säästeliäästi, ja pimeiden kellareiden sijasta katsoja saa silmilleen häikäisevillä loisteputkivaloilla steriloituja käytäviä. Silkka pelottelu on korvattu sen sortin ahdistuksella, jota voi kokea vaikkapa Kuvataideakatemian näyttelyssä nykyihmisen eksistentiaalisesta kriisistä uuden vuosituhannen työelämässä. Sen nimi voisi olla “Kellokortti: 1990–2020”, mikä paljastaa näyttelyn kantaaottavan luonteen.
Backroomsin kameratyö pitää silti jännitystä yllä taitavasti. Katsojalle ei paljasteta yhtään enempää kuin päähenkilöille, ja vaikka loppua kohden lipsutaan groteskin puolelle, kekseliäs lavastus korvaa sen, mikä kauhussa kadotetaan.
Erikoismaininnan ansaitsee musiikki, joka humisee ja sirittää toimistosoppien taustalla täysin luonnollisesti; jos Backroomsin vino visuaalisuus lähentelee taidetta, myös äänimaisema on silkkaa kokeellisuutta kolinoineen ja naksutuksineen.