2. Obsession (ohj. Curry Barker):
Teinikauhukauteni jäi sille kuuluvalle paikalleen suunnilleen täsmällisesti sinä päivänä, kun täytin 20, ja vaikka hyvä kauhu kiinnostaa käsitteenä edelleen, en varsinaisesti hakeudu peloteltavaksi etsiessäni elokuvaviihdettä – saati elokuvataidetta. Kauhu kun on sellainen genre, joka on helppo vesittää hassutteluksi komedian ja ylilyöntien keinoin, mutta joka taiteelliseksi muuttuessaan luikertelee ihon alle ja nakertaa sieluun sellaiset arvet, että niitä paikkaillaan vielä kiikkustuolissakin.
Tällä kertaa vuosilippuni johdatti Obsession-elokuvaan. Olisin voinut valita toisinkin, mutta näytösaika sattui osumaan niin, että ehtisin tunnissa kävellä teatterille ilman, että tarvitsisi hidastella tai hölkätä. En tiennyt elokuvasta yhtään mitään, mutta julisteen typografiasta päättelin, että hurmeessa ei säästellä. Oikein meni.
Tarina on asiaankuuluvan pöhkö, kuten yliluonnolliseen taipuvaiseen kauhuun kuuluukin: Nössö nuori mies Bear on toivottoman ihastunut kollegaansa Nikkiin, eikä toistuvista tilaisuuksista huolimatta saa sitä sanotuksi. Kunnes eräänä päivänä hän löytää huuhaakaupasta 80-luvun ylijäämävarastona myytävän Toivomuspajun, konkreettisesti viimeisen oljenkorren. Bear lausee toiveekseen, että Nikki rakastaisi häntä enemmän kuin mitään tai ketään koko maailmassa, ja käy juuri niin kuin Andy McCoy on viisaasti lausunut: ”Varo, mitä sä toivot, koska sä saat sen.” Tämän elokuvan maailmassa ei valitettavasti ole Andya, mutta eipä ole poliiseja, sairaanhoitohenkilökuntaa, ohikulkijoita tai mitään muutakaan sellaista, joka olisi pannut pian seuraavan parisuhdehelvetin sille kuuluvalle paikalleen, eli poikki – ja vähän helvetin äkkiä.
Elokuvan kengännauhabudjetti (vaivaiset miljoona dollaria!) näkyy kotikutoisuudessa ja runsaina sisäkohtauksina, mutta tämä sopii Obsessionin tunnelmaan. Ahdasta on, niin perkeleen ahdasta ja pientä, eikä muita ihmisiä näy missään. Ei sillä, että elokuva olisi huono, päin vastoin, mutta katsojan on vain hyväksyttävä juonen epäuskottavat lainalaisuudet ja hahmojen valinnat, jotta leikissä pysyy mukana. Joka tapauksessa, Nikki – aiemmin niin fiksu ja sanavalmis, hurmaava ja osaava nainen – muuttuu sekunnissa vainoharhaiseksi sekopääksi, jonka ainoaksi motiiviksi koko maailmassa jää Bearin rakastaminen ja rakkauden vakuuttaminen väkivallalla ja manipuloinnilla.
Sanotaan, että sisältövaroituksilla ei ole käytännön vaikutusta, koska traumatisoituneet tuntevat varoituksista huolimatta usein pakkomielteistäkin vetoa arpiensa rapsutteluun taiteen avulla. Uskon. Jos minulle olisi esitetty sisältövaroitus siitä, että nyt alkava elokuva kuvaa graafisesti, millaista on virittää parisuhdetta epävakaasta personaallisuushäiriöstä kärsivän naisen kanssa, olisin pelkkää uteliaisuuttani halunnut nähdä, miten elokuvantekijät tallentavat oman kokemukseni fiktiiviseksi tarinaksi.
Nikkin ja Bearin suhde ei vain lämpene, vaan se roihahtaa liekkeihin sormia napauttamalla. Sekoilu alkaa saman tien. Olisin mieluummin nähnyt Nikkin hitaan muuttumisen ihastuttavasta, helposta ja hurmaavasta naisesta siksi mielipuoleksii, joka tuhoaa kaiken kauniin ympäriltään rakkauden nimessä. Valitettavasti Obsession menee mässäilyksi sellaisella pikakelauksella, että loppua kohden ähky painaa eikä minkäänmoinen säikyttely varsinaisesti lisää kierroksia kauhuun. Ratkaisua voi perustella tyylilajilla. Obsession ei ole hitaasti kohti kiehumispistettä kasvava psykologinen trilleri, vaan mustaa komediaa lähentelevä nuorisokauhuelokuva, jossa enemmän on enemmän ja kauheimmat kuvat pikemminkin naurattavat kuin ällöttävät. Mitä hullumaksi kohtaukset kasvavat, sitä kauemmaksi uskottavuudesta kerronta erkanee. Genre velvoittaa.
Olen täysin vakuuttunut siitä, että ohjaaja-käsikirjoittaja Curry Barker tietää epävakaan personaallishäiriön koukut omakohtaisesti: Nikki janoaa rakkautta eikä voi sietää ajatusta hylätyksi tulemisesta. Hän testailee ilmeitä ja niiden vaikutuksia kohteeseen, toljottaa lasittunein silmin ”rakastettuaan” ja kuorruttaa tätä lahjoilla, vaihtaa kuin kytkimestä jumaloinnin ja pohjattoman vihan välillä, ja tekee kaikkensa näyttääkseen tunnetilojen koko skaalan – sen sijaan, että kokisi niitä autenttisesti. Nikki on kuin kolmevuotias aikuisen ruumiissa, täysin tunteitaan hallitsematon, samalla äärimmäisen laskelmoiva marionettimestari. Tunsin käsittämätöntä samastumista, kun Bear kesken riidan huutaa: ”Mikset voi olla vain NORMAALI?”
Huh, jos on todistanut tällaisen ihmisen mielenliikkeitä lähietäisyydeltä, Obsession kutittelee ihoa tavallista syvemmältä, kynsien kera. Bear on kiltin miehen perikuva, miellyttämisen haluinen läheisriippuvainen. Hän uskoo, että on itsekkyyttään hurmannut, taikonut Nikkin itselleen, ja joutuu siksi kantamaan kaikki tekojensa seuraukset hautaan saakka; hän voi korkeintaan helpottaa oloaan huutamalla tuskansa ulos yksin autossa. Saakeli, se tuntuu juuri tuolta, sanoin itselleni hiljaa.
En usko, että muistelen Obsessionia enää ensi viikolla. Silti se onnistui viihdyttämään (ja jopa eheyttämään) puolentoista tunnin ajan kauhulla, joka oli niin päätöntä ja ylitseampuvaa, ettei se muutamaa säikäytystä lukuun ottamatta pelottanut sanan varsinaisessa merkityksessä.