3. Hokum (ohj. Damian McCarthy):
Olipa piristävää nähdä tosissaan ja taiten tehtyä kauhua, joka pitää sykkeen koholla muttei sorru halpahintaiseen säikyttelyyn. Ei Hokum sentään keksi genreä uudelleen, ei edes päivitä sitä, vaan pysyy kauhutrooppien keskikaistalla tyylikkäästi ja itseään kunnioittaen. Tarina ei vain kumarra syvälle Stanley Kubrickin Hohdon jalkoihin, vaan nuolee sen kengätkin samalla: alkoholista ja traumoistaan ammentava, täysipäivänen mulkvisti Ohm Bauman matkustaa Irlannin syrjäseuduille viimeistelemään kauan odotettua romaaniaan ja tekemään sovintoa menneisyytensä kanssa. Vähänpä hän tietää, että asuttamansa hotelli on kirottu – etenkin se yksi sviitti, johon ei kenenkään tule koskaan mennä, ja josta ei kannata enempää kysellä. Niinhän siinä käy, että hotellin ahtailla käytävillä alkaa kummitella, ja kun yksi sen työntekijäkin katoaa mystisesti, Bauman päätyy etsimään vastauksia – yllätys, yllätys – juuri siitä sviitistä, jonka ovesta ei kertakaikkiaan sovi kurkistella. Osoittautuvatko hotellin haamuista kiertävät huhut, eli hokum (suomeksi hölynpöly), sittenkin todeksi?
Ohjaaja-käsikirjoittaja Damian McCarthya ei sovi syyttää liiasta omaperäisyydestä. Kirottu talo on liukuhihnateema, josta on puserrettu ehkä tuhatkunta tusinakauhupätkää, mutta siihen on syynsä: nitkuvat lattiat ja hilseilevät seinät tarjoavat uskottavan miljöön mielikuvituksen täydennettäväksi, ja samalla ne ruokkivat kaikkia ihmisen peruskammoja ahtaine, pimeine nurkkineen. Vanhan talon kellarit ja kummitukset mahdollistavat myös keittiöpsykologisesti tyydyttävät selitykset yliluonnollisille kohtauksille, mikäli sellaiseen ratkaisuun päädytään; ikävä kyllä, siinä, missä Hohto jättää freudilaiset tulkinnat kutkuttavasti avoimiksi, Hokum vääntää päähenkilön lapsuusmuistoista syitä ja seurauksia alleviivauskynän ja rautalangan avulla. Ei välttämättä väärä ratkaisu, mutta useammin kuin kerran koin elokuvantekijöiden pitävän katsojaa tyhmempänä kuin se ansaitsee. Hyppysäikäytyksiä piisaa, mutta ne on pohjustettu jatkuvalla jännityksellä niin, ettei yksikään peilissä tai taustalla vilahtava kalvikko oikeasti enää yllätä – ihokarvat pystyssä, syke koholla huomasin jopa nauttivani niistä.