1. Amrum (Ohj. Fatih Akin):
Jos suhteeni toiseen maailmansotaan ja saksalaisuuteen ei lähentelisi kliinistä pakkomielteisyyttä, olisin tuskin kiinnostunut elokuvasta, jonka juonikuvaus kuuluisi näin: ”Pohjanmeren saaristolaisen kyläyhteisön henkilösuhteet joutuvat koetukselle, kun Hitlerin Saksa valmistautuu toisen maailmansodan jälkeisiin haasteisiin.”
Amrum on saari Pohjanmeressä aivan Tanskan rajalla, mutta elokuvassa Amrum muodostaa oman kuplansa kaukana sodan polttopisteestä; sodan, jonka katsoja tietää päättyvän parin kuukauden sisällä Saksan tappioon, mutta josta asukkaat eivät saa levittää huhuja ankaran rangaistuksen uhalla – siitä huolimatta, että juuri kukaan Amrumin saarella ei enää välitä tervehtiä asianmukaisella kädenheilautuksella, ja heil-huudotkin tarttuvat kurkkuun. Amrumissa on tiukka hierarkia sen suhteen, kuka on alkuperäinen ja kuka paluumuuttaja ja kenellä on oikeus kutsua itseään amrumilaiseksi. Tätä mikroyhteisön kädenvääntöä ei voi olla tulkitsematta allegoriaksi paitsi Natsi-Saksan myös nykyisen maahanmuuttopolitiikan kannalta.
Toinen maailmansota tarjoaakin vain viitteellisen kehyksen juonelle, vaikka vääjäämättömän tappion virittämä jännite onkin elokuvan kantava teema. Kun saksalainen kertoo tarinoita natsiajoista, panokset kohoavat väkisinkin mittoihin, joita suomalaisena tai englantilaisena on vaikea ymmärtää. Meille natsien teot ja sodan kauheudet ovat Suomen panoksesta huolimatta siltikin kaukaista historiaa, mutta Saksassa viimeiset natsit odottavat vielä omia hautajaisiaan. Amrumin toinen käsikirjoittaja on Hark Bohm, jonka kokemuksiin elokuva perustuu. Hän kuoli 86-vuotiaana kaksi kuukautta ensi-illan jälkeen.
Elokuvassa ei oikeastaan ole juonta, tai jos onkin, sen tarkoitus ei ole pitää katsojaa otteessaan käänteillä ja harhautuksilla. Päin vastoin, juoni on niin arkinen ja banaali, että kaikki sen ympärille punotut nyökkäykset nousevat alleviivattuna pintaan. Amrum seuraa 12-vuotiasta, kirkasotsaista Nanning-poikaa, joka koettaa raapia kasaan leipäainekset äidilleen, joka on juuri synnyttänyt vauvan. Se olisi erikoisen makea, pullaa muistuttava leipä, koska äidillä ei ole ruokahalua; kananmunia, hunajaa, sokeria, voita, jauhoja, vettä. Juonen jännitteet peilautuvat Nanningin merensinisiin silmiin, jotka joutuvat vastentahtoisesti todistamaan kasvua pojasta mieheksi. Hän pitää huolta äidistään tuomalla kirjaimellisesti leivän pöytään sillä välin, kun isä on sotimassa jossain.
Ehkä tulkitsen leivänhakukohtauksia omista lähtökohdistani, mutta ohjaaja Akin tuntuu pitävän luentoa ihmisen ja luonnon epäsuhtaisesta kilvasta syyllistäväänkin sävyyn – ja aivan oikein. Aineksia metsästäessään Nanning joutuu kohtaamaan ihmisluonnon raakuuden sekä omat ja isiensä synnit: hän varastaa munia hanhelta, joka vimmatusti puolustaa kotiaan; hän vastentahtoisesti kertaa enolleen natsien uskollisuusvalan saadakseen sokeria; hän tappaa ja nylkee eläimiä raa’asti vastoin kaikkea oikeudenmukaisuutta, johon hän oli vielä hetki sitten uskonut. Saaren miehet näyttävät hänelle kädestä pitäen, minkälaista aikuisuus on – likaista, veristä, kaunistelematonta ja kilpailullista.
Toisaalta Nanning edustaa uutta saksalaissukupolvea: kun hän jättää uniformuunsa kuuluvan hatun meren vietäväksi, hän on valmis hukkaamaan häneen tiukasti istutetun natsilapsen identiteetin vain pelastaaksen sokerikulhonsa kastumiselta. Aivan kuin Nanning tietäisi, mikä on oikein ja inhimillistä, vaikka hänen on toisinaan uhmattava ja kyseenalaistettava moraalikäsitystään suuremman hyvän edestä – ja tämä on mielestäni Amrumin sanoma: missä kulkee se moraalinen raja, jonka yli voi vielä hetkellisesti kurottautua tekemättä peruuttamatonta tuhoa sekä itselleen että muille?
Elokuvan motto voisi olla päähahmon lausuma: ”En ole vastuussa isieni teoista”, vaikka tämäkin dialogin pätkä käydään aivan muista asioista kuin sodista ja sotarikoksista.