Sergei Rahmaninov (1873–1943) oli venäläinen jättiläinen sanan kaikissa merkityksissä. Hän katseli maailmaa 198 sentin korkeudelta ja pystyi yli 30-senttisellä sormivälillään tarraamaan sointuihin, joista kollegat tyytyivät vain uneksimaan. Hänet tunnettiin ja tunnetaan yleisesti yhtenä suurimmista, ellei kaikista suurimpana pianistina, joka maan päällä on koskaan kävellyt.
Säveltäjänä hän valloitti maailmaa etenkin cis-molli preludilla sekä toisella ja kolmannella pianokonsertollaan, mutta Venäjän vallankumous 1917 muutti kurssin lopullisesti. Yhdysvaltoihin muutettuaan hän kadotti luovuutensa, eikä rahapulaltaan ja koti-ikävältään pystynyt kirjoittamaan kuin kourallisen uusia teoksia vuoden 1917 jälkeen. Hänen oli ryhdyttävä kokoaikaiseksi pianistiksi.
Uudessa kotimaassaan maailman parhaan pianistin kotisaliksi tuli luonnollisesti Carnegie Hall, vuonna 1891 valmistunut uusrenessanssipalatsi New Yorkin 57th Streetin ja Seventh Avenuen kulmassa. Teollisuuspatruuna Andrew Carnegien rakennuttama kompleksi oli parissa kymmenessä vuodessa vakiinnuttanut asemansa maan (tai maailman) tärkeimpänä esiintymispaikkana, klassisen musiikin pyhättönä, jonka pääsalin ovet avautuivat vain kirkkaimmille tähdille.
Yleisölle Carnegie Hallin 2800-paikkainen pääsali punaisine samettipenkkeineen, kirkkaine valaisimineen ja musiikin luonnollista kaikua tehostavine näyttämöarkkitehtuureineen tarjosi paitsi taiteellisia elämyksiä myös mahdollisuuden hieroa kyynärpäitä silmäätekevien seurassa. Jo salin avajaisviikolla New Yorkin keskusta ruuhkautui eliitin hevoskärryistä, jotka jonottivat kuuntelemaan Pjotr Tšaikovskin teoksia säveltäjän itsensä johdolla.
Vuosisadan vaihteessa esimerkiksi Antonín Dvořák, Gustav Mahler ja kymmenet muut historiaan jääneet säveltäjäsuuruudet esittelivät musiikkiaan maailmalle nimenomaan Carnegie Hallin suuressa salissa, ja etenkin pianomusiikin legendat Leopold Godowskysta, Josef Hofmanniin, Ignaz jan Paderewskiin, Vladimir Horowitziin ja Arthur Rubinsteiniin soittivat siellä historiaan jääneitä konserttejaan.
Rahmaninov esiintyi Carnegie Hallissa vuodesta 1909 lähtien yhteensä peräti 93 kertaa, 44 kertaa soolona ja 49 kertaa orkesterin solistina tai kapellimestarina. Viimeisen kerran pianon jättiläinen nousi suuren salin lavalle perjantaina 18.12.1942 oman Paganini-rapsodiansa solistina Dmitri Mitropouloksen johtaman New Yorkin filharmonikoiden kanssa.
Historiallinen konsertti
Sergei Rahmaninovin viimeinen sooloresitaali Carnegie Hallissa kuultiin lauantaina 7. päivänä marraskuuta 1942. Vaikka newyorkilaiset olivat jo tottuneet venäläisen konsertteihin, jokainen esiintyminen oli tapaus isolla T:llä. Liput oli myyty loppuun hyvissä ajoin etukäteen, ja jopa lava oli täytetty lisäpaikoilla. Kriitikko Olin Downes kuvaili konsertin tunnelmia tuoreeltaan New York Timesissa:
”Hänen poikkeuksellinen otteensa yleisöstä on tulosta vain hänen taiteensa syvyydestä ja erehtymättömästä aitoudesta, jolla ei ole mitään tekemistä sensaatiohakuisuuden tai agenttien myyntipuheiden kanssa… Näinä hetkinä kuulija tempautuu toiseen ulottuvuuteen, kauas arkipäiväisistä ja itsekeskeisistä huolistaan. Moisille ei ole sijaa hänen taiteensa edessä. Yleisö, joka tunnistaa suuren taiteen, ymmärtää tämän, ja juuri silloin Rahmaninov soittaa. Yksikään toinen nykypianisti ei kykene luomaan musiikkiin tämänkaltaista profiilia.”
Pianistisäveltäjänä Rahmaninov jatkoi perinteisen supervirtuoosin ideaalia, jonka Ludwig van Beethoven oli aloittanut 1800-luvun taitteessa, ja jonka romantiikan vuosisadan pianosankarit Clara Schumann, Franz Liszt ja Johannes Brahms olivat jalostaneet huippuunsa. Rahmaninov oli sydämeltään slaavi, ja edelläkävijöistään poiketen suosi esityksissään objektiivisuutta, varoi sortumista melodramaattisuuteen ja kartteli alleviivattua tunteilua. Hänen soittoaan kuvattiinkin ”niin kylmäksi, että se polttaa.”
Konserteistaan hän rakensi aina kohokohtien kimaran ja pysytteli klassikoissa, jotka kuuluivat jo silloin ja kuuluvat yhä pianomusiikin Greatest Hits -luokan teoksiiin. Viimeinen resitaali Carnegie Hallissa ei ollut poikkeus. Siitä huolimatta, että hän oli jo lähes 70-vuotias, kuluttanut kehoaan ja mieltään viimeiset 25 vuotta tien päällä ja kärsi noidannuolesta, hermosäryistä, nivelreumasta ja vielä diagnosoimattomasta syövästä, hän piti kasvonsa tavaramerkinomaisesti peruslukemilla ja tarjosi yleisölle vain sitä, mitä se oli tullut kuuntelemaan.
Avausnumerona kuultiin hänen oma, vuoden 1933 sovituksensa J.S. Bachin partitasta E-duuri sooloviululle. Kolmen Bach-osan aikana käy selväksi, mistä hän oli saanut lempinimen Bachmaninov; pianistisesti paksunnettunakin sovitus pysyy suhteellisen uskollisena Bachin aristokraattiselle soinnille, jossa pinnalliset taiturielementit katsottaisiin tyylirikkeiksi.
Toisena kuultiin Beethovenin sonaatti op. 31 nro 2 d-mollissa (1802). Kolmeosainen teos perustuu löyhästi William Shakespearen Myrsky-näytelmään ja kuuluu Beethovenin dramaattisimpiin sonaatteihin, joskin kuulijalta Myrskyn tarinalliset elementit pysyvät piilossa. New York Timesin arvostelija Olin Downes kiitteli kritiikissään Rahmaninovin pidättyväisyyttä teoksessa, jossa turhan usein sorrutaan ylimääräiseen tunteilemiseen.
Frédéric Chopin oli Rahmaninoville läheisin säveltäjä. Heitä yhdisti melankolisuus ja tunteikkuus, jota Chopinin musiikkiin ei tarvitse ympätä väkipakolla. Rahmaninov sai antaa sävellysten puhua puolestaan. Poloneesi c-molli op. 40 nro 2 (1838) on Chopinille harvinaisen toisteinen ja synkkä teos, kun taas myöhäinen Balladi nro 4 (1842) lukeutuu musiikin mestariteoksiin. Vain 12 minuutin aikana Chopin kyyditsee elämänmittaiselle matkalle, ja onnistuu vielä viimeisellä minuutilla nostamaan sykkeen henkeä salpaavaksi juoksuksi maaliviivaa kohti.
”Rahmaninov soitti balladin omaan tapaansa”, Downes kirjoitti, ”mukaan lukien viimeisten sivujen ripeän tempon, ja silti kokonaisuuden niin hienosti jäsenneltynä ja muodon verrattoman ihanuuden paljastamalla, että yksin tällä teoksella olisi oikeuttanut koko konsertin.”
Bach-numeroa lukuunottamatta konsertti oli sujunut Rahmaninovin kivikasvojen mukaisissa tunnelmissa. Vain Chopinin nokturni Fis-duuri op. 15 nro 2 loisti valonpilkahduksena keskellä kuilua, johon Rahmaninov syöksyi jälleen yhdellä kuuluisimmista bravuureistaan, scherzolla nro 3 cis-mollissa (1839).
Paluuta kadotuksesta ei ollut. Jatko olisi yhä virtuoosisempaa – ja synkempää – tykitystä. Rahmaninovin vuonna 1916 säveltämää yhdeksää etydi-kuvaelmaa op. 39 pidettiin jo syntyaikanaan virtuoosisen voiman ylimpänä mittarina ja Chopinin aloittaman konserttietydin tradition huipentumana, joskin Rahmaninovin etydeissä sormitekniset erikoistemput jäävät tarinallisuuden peittämäksi. Carnegie Hallissa kuultiin edydeistä neljä kenties näyttävintä: barokkimaisen gavotin turboahdettu kaksoisveli nro 4, dramaattisten harmonioiden päälle kasvava hymni nro 5 sekä Punahilkan veristä tarinaa muisteleva nro 6 a-mollissa. Hengästyttävä ohjelma päättyi enemmänkin voittoisaan kuin riemukkaaseen etydiin nro 9 D-duurissa.
Kyltymätön yleisö ei villiintymiseltään tohtinut päästää Rahmaninovia menemään. Ei, ennen kuin venäläinen oli ruokkinut heitä liudalla ylimääräisiä numeroita. Sen hän teki, ja olisi joutunut jatkamaan myöhäisiltaan saakka, ellei hän olisi päättänyt konserttia paljon puhuvalla eleellä ja painanut pianon kannen kiinni valtavalla kourallaan. Sen jälkeen hän lipui koko 198 sentin mitassaan kohti Carnegie Hallin suuren näyttämön uumenia eikä enää tullut takaisin – yleisön sinnikkäästä anelusta huolimatta. Maailman kuuluisimman pianistin sooloresitaali Carnegie Hallissa oli ohi viimeisen kerran.
Teksti on alunperin julkaistu Oulun Musiikkijuhlien käsiohjelmassa.