Vain vähän ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin vuonna 1891, oli Antonín Dvořák (1841‒1904) saanut valmiiksi jättimäisen Requiemin. Heti perään hän alkoi säveltää sille instrumentaalista vastinparia, kolmea orkesterialkusoittoja nimeltään Luonto, Elämä ja Rakkaus (1892) op. 91. Myöhemmin hän julkaisi ne kolmena erillisenä opuksena. Ne olivat täysin erilaiset kuin hänen edellinen teoksensa. Siinä missä Requiem kaivelee sieluun särkevästi kuoleman arvoitusta taivaallisesta näkökulmasta, kertovat alkusoitot kolme maallista tarinaa elämästä.
Kokonaisena kolmen alkusoiton sarjana esitettynä teokset tekevät matkan yleisestä yksityiseen. Kaikki ei suinkaan ole hyvää ja kaunista kuten teosten lähtökohdat antavat odottaa, vaan musiikin tunnelmat kertovat eräänlaisen version luomiskertomuksesta: alkusoittojen edetessä ihminen muuttuu täydellisestä kaikkeudesta pikkusieluiseksi nilkiksi, joka ei osaa arvostaa Luojan lahjoittamaa kauneutta ja rakkautta.
Ensimmäinen osa (Luonnossa op. 91) esittää auvoisen kuvaelman paratiisista. Toinen osa (Karnevaalit op. 92) taas huolettoman kohtauksen ihmisolon ehtymättömästä riemusta. Rakkautta kuvaavan osan nimi on Othello op. 93. Nimi on mielenkiintoinen ratkaisu Dvořákilta. Tällä hän haluaa antaa moralistinen raipaniskun meille jokaiselle, meille ihmisille. Tämä on se itku, joka seuraa pitkää iloa.
Othello-alkusoiton musiikillisia tapahtumia on mahdollista seurata kertomuksellisesti. Alkusoiton lisänimi kun on suora viittaus Shakespearen tragediaan, jossa valehteleva, paholaismainen Jago usuttaa rakastavaiset Desdemonan ja Othellon toistensa kimppuun kohtalokkain seurauksin. Jago jää ainoana henkiin rakastavaisten kuoltua mustasukkaisuuden seurauksena.
Partituurin käsikirjoituksessa Dvořákin muistiinpanot ovat selvät: ”He syleilevät toisiaan hiljaisuuden huumassa… Othello koettaa murhata hänet vihan vallassa… Viimeisen kerran hän vakuuttaa syyttömyyttään… Hän kuolee ääneti… Epätoivoinen Othello alkaa katua tekoaan; sielunsa tuska helpottaa… Hän rukoilee… Suutelee häntä viimeisen kerran… Hän muistaa kauhean rikoksensa… Päättää tehdä itsemurhan… ja kuolee.”
Musiikin tunnelma kulkee kuolontarinan kanssa rinnakkain. Välillä kuuluu selvä muistuma Luonnossa-osan pääteemasta kuin muistutuksena, mitä kaikkea kaunista maailmassa voisi olla. Mutta Othellon maailmassa vallitseekin surkea ja kiittämätön ihmisluonto.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.