(Tekstiversio dokumentista, joka esitettiin Musica Nova Helsingin 2020 yhteydessä. Ohjelmassa oli tuolloin Iannis Xenakisin Rebonds. Katso dokumentti TÄSTÄ.)
Kun Helsingin kaupunginorkesteri viimeksi esitti kreikkalaisen Iannis Xenakisin musiikkia, brittiyhtye Beatles oli suosionsa huipulla, Suomi oli voittanut Ruotsin jalkapallossa toistaiseksi viimeisen kerran, ja Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina oli Jorma Panula. Vuosi oli 1966.
Xenakis onkin yksi niistä 1900-luvun suurista säveltänimistä, joiden musiikille on löytynyt pysyvä sija pikemminkin myöhempien taiteilijapolvien innoittajana kuin konserttisalien vakionumerona.
Xenakisin ihaileminen ei kysy edes musiikkimakua. Esimerkiksi hip-hop taiteilija Dj Spooky, jazz-suuruudet Django Bates ja Jarmo Sermilä ja vastikään Wihurin Sibelius-palkinnon voittanut Jukka Tiensuu ovat kertoneet kuuntelevansa Xenakisia.
Lähes kaikki suomalaista säveltaidetta 1970- ja 80-luvuilla muokanneista nuorista ovat myös kertoneet nimenomaan Xenakisin aukaisseen heidän korvansa musiikin kaikille mahdollisuuksille.
Xenakisin taide onkin yhtä kiehtovaa kuin hänen elämäntarinansa.
Romaniassa vuonna 1922 syntynyt Xenakis menetti äitinsä vain viisivuotiaana ja muutti kymmenenvuotiaana Kreikkaan. Ateenan yliopistossa hän luki arkkitehtuuria ja teknisiä tieteitä, kunnes toinen maailmansota keskeytti kaiken. Vastarintaliikkeeseen liittynyt ja kommunistiksi tunnustautunut Xenakis marssi Ateenan kaduilla ensin italialaisia, sitten saksalaisia ja lopulta oikeistohallitusta ajaneita brittijoukkoja vastaan.
Sodan loppuhetkillä brittien pommit osuivat rakennukseen, johon Xenakis oli paennut.
Hän makasi rakennuksen raunioissa toisen silmänsä ja koko vasemman puolen kasvoistaan menettäneenä päivien ajan, kunnes hänen isänsä kaivoi Xenakisin tiilikasasta ja toimitti sairaalaan, vaikka hänet oli jo todettu kuolleeksi. Nuoren miehen henkiin jäämistä on kuvattu ihmeeksi.
Muistona sodasta Xenakis kantoi koko loppuelämänsä lasisilmää sekä puolet kasvoistaan peittänyttä arpea.
Hän onnistui myös kääntämään traumansa tulevan musiikkinsa raaka-aineiksi.
“Jokainen on todistanut kymmenen tai satatuhatpäisen poliittisen väkijoukon äänellistä ilmiötä”, Xenakis on sanonut. “Ihmisvirta huutaa iskulausetta yhteen ääneen, kun mielenosoituksen toisesta päästä ilmestyy kohta uusi iskulause ja peittää alleen ensimmäisen. Mekkala täyttää kaupungin, ja äänten ja rytmien voima saavuttaa huippunsa. Tämä on kaikessa raivokkuudessaan sekä voimakas että kaunis tapahtuma… Yhtäkkiä vastamielenosoittajat tulevat kuuluviin. Iskulauseiden täsmällinen rytmi rikkoutuu valtavaan äänten sekamelskaan, ja myös se leviää ihmisvirran päästä toiseen. Kuvittele tähän kaaokseen vielä kymmenien konetuliaseiden pamaukset ja ilmassa viheltävät luodit. Äkkiä väkijuokko hajaantuu, ja pian äänten ja näkyjen helvettiä seuraa räjähdysherkkä hiljaisuus täynnä epätoivoa, tomua ja kuolemaa. Tällaisten tapahtumien tilastolliset ilmiöt irrotettuna poliittisista tai moraalisista kehyksistään ovat siirtymiä täydellisestä järjestyksestä totaaliseen kaaokseen joko liukuvasti tai räjähdysmäisesti.”
Paettuaan Ranskaan vuonna 1947 Xenakis työskenteli yhtäaikaa sekä säveltäjänä että arkkitehtina. Maailmankuulun Le Corbusierin avustajana hän oli mukana suunnittelemassa muun muassa La Touretten luostaria. Kaksi erikoisalaansa, säveltämisen ja arkkitehtuurin hän yhdisti vuonna 1953 syntyneessä teoksessaan Metastaseis.
Teosta varten piirtämiensä graafisten mallien perusteella hän suunnitteli Philipsin paviljongin, joka valmistui Brysselin maailmannäyttelyyn viisi vuotta myöhemmin. Paviljongissa näyttelyvieraat saivat tutustua teknologian, taiteen ja tieteen uusimpiin saavutuksiin, kuten elektroniseen musiikkiin.
Xenakis kutsui musiikkiaan stokastiseksi, sattumanvaraisuudesta ja tilastollisesta todennäköisyydestä kerääntyneeksi musiikiksi. Nuottiarvojen ja sävelkorkeuksien sijaan hän sävelsikin kuin insinööri: matematiikan, geometrian ja arkkitehtuurin välinein, ja totesikin, että “orkesterin äänimaailma on kuin tiiliä, kiviä ja puuta.”
Xenakis olikin yksi ensimmäisistä säveltäjistä, jotka käyttivät tietokonetta säveltääkseen, ei niinkään lähtökohtana taiteelle vaan apuna sen luomiseen, monimutkaisten nuottiarvojen ja todennäköisyyksien täsmälliseen laskemiseen. Kaiken musiikkinsa, oli se kuinka matemaattisiin lainalaisuuksiin perustuvaa tahansa Xenakis kirjoitti lopulta nuottiviivastolle, perinteisiksi nuottimerkeiksi.
Myös lyömäsoitinteos Rebonds on lähtökohdiltaan ankariin matemaattisiin kaavoihin ja yhtälöihin perustuvat teos, jossa sävelet, niiden korkeus ja kesto sekä tahtien lukumäärät muodostavat kultaisen leikkauksen toisiinsa nähden. Kuulijalla ei tosin ole pienintäkään mahdollisuutta päätellä sitä soivasta lopputuloksesta, joka on pikemminkin ritualistinen kuin rationaalinen. Tämä oli Xenakisin tarkoituskin. Sillä sävelsi hän kuinka mekaaninesti tahansa, Xenakis ajatteli aina yleisöään. Soivan lopputuloksen oli oltava taiteellisesti tyydyttävä.
“Musiikin on pidettävä kuulija otteessaan” Xenaksi sanoi, “ja piti hän siitä tai ei – musiikin on temmattava kuulija äänien lentoreitille ilman, että kuulija tarvitsee siihen minkäänlaista erikoiskoulutusta. Tunnekokemuksen on oltava yhtä voimakas kuin havahtuisi ukkosenjyrinään tai tuijottaisi pohjattomaan kuiluun.”