Gustav Mahlerin (1860–1911) elämä ja tuotanto on tapana jakaa varhaisiin, niin sanottuihin Wunderhorn-vuosiin ja sitä seuranneeseen sinfoniakauteen. Tämän verrattain lyhyen 20-vuotisen sinfoniakauden voi vielä pilkkoa karkeasti kolmeen osaan: neljä ensimmäistä sinfoniaa edustavat varhaista kypsyyttä, sinfoniat viidennestä seitsemänteen kuuluvat Mahlerin keskikauteen, ja päätöskausi kattaa loput kolme sinfoniaa sekä sinfoniakantaatin Das Lied von der Erden.
Jako on harhaanjohtava. Vaikka Mahler julkaisi nuoruutensa suosikkikirjan Des Knaben Wunderhornin (Pojan ihmetorvi) teksteihin perustuvan laulukokoelmansa kauan ennen suuria sinfonioitaan, hän tosiasiassa jatkoi säveltämiensä melodioiden ja kirjan tekstien hyödyntämistä jatkossakin, erityisesti jättimäisissä toisessa ja kolmannessa sinfoniassaan. Eikä hän koskaan irrottautunut lapsuudestaan traumaattisine muistoineen, vaikka kehittyikin säveltäjänä. Kuolemaansa asti hän kuljetti mukanaan samoja aiheita, musiikkia ja tarinoita nuoruudestaan; sinfonioista tuli puolittain elämäkerrallisia musiikkitarinoita, aikamatkoja hänen oman elämänsä äänimaailmaan. Esimerkiksi naapurustonsa kasarmien marssiorkesterit, isänsä majatalossa vierailleet kansanmuusikot ja katujen klezmer-yhtyeet klarinetteineen vierailevat kypsän Mahlerin musiikissa siinä missä nuoruuden lauluissakin.
Des Knaben Wunderhorn nitoo koko Mahlerin tuotannon punaisella langalla yhteen. Mutta hän ei ollut ainoa, joka otti kirjan runot lähtökohdakseen. Itse asiassa koko kansallisromanttisen idealismin lähtölaukauksen voi vähän yksinkertaistaenkin sijoittaa juuri sen ensimmäisen osan ilmestymiseen vuonna 1805. Yhdellä kertaa kirjasta tuli saksalaisen mielenmaiseman runsaudensarvi, jonka mystiset kertomukset, sotajutut, eläinsadut ja yliluonnolliset kohtaamiset panivat kirjailijoiden mielikuvituksen hyrräämään. Se on innoittanut niin J.W. Goetheä, Heinrich Heinea ja Grimmin veljeksiä omiin folkloristisiin kertomuksiinsa. Samoin kuin esimerkiksi 30 vuotta myöhemmin ilmestyneen Kalevalan säkeet, myös Wunderhornin runot ovat tosiasiassa kokoajiensa Achim von Arhimin ja Clemens Brentanon kovakätisesti editoimia ja vähintäänkin sopiviksi sommittelemia versioita alkuperäisistä kansantaruista. Kokoelmalla oli suuri vaikutus myös varhaisromanttisen lied-perinteen kehitykseen. Niin Weber, Mendelssohn, Schumann kuin Brahms ikuistivat Wunderhornin tunnepitoisimpia säkeitä yksinlauluiksi.
Silti tuskin yksikään säveltäjä luki Wunderhornia niin lumoutuneena kuin Mahler. Hänen yhteensä 24 Wunderhorn-laulusta moni päätyi melodianpätkiksi myös sinfonioihin. Jotkin lauluista hän muokkasi uusiksi orkesterille ja jotkut siirtyivät sinfonioihin sellaisinaan. Toisesta ja kolmannen sinfonian lisäksi Mahler käytti Wunderhornin tekstiin säveltämäänsä runoa myös neljännessä sinfoniassa, jonka finaaliosa olisi tuskin syntynyt ilman kirjan tarjoamaa inspiraatiota.
Mahler oli jo säveltänyt valmiiksi lapsekkaan taivaskuvaelman, Wunderhorn-laulun Das Himmlische Leben, Taivaallinen elämä ja päätti sijoittaa sen kolmanteen sinfoniaansa. Tajuttuaan, että laulu menisi siinä yhteydessä aivan hukkaan, hän päättikin säveltää uuden sinfonian, jonka päätösosaksi laulu sopisi paremmin. Koska uusi sinfonia valmistui takaperoisesti – finaaliosa oli valmiina ennen muuta sinfoniaa – Mahler rakensi koko teoksen Das Himmlische Leben -laulun tunnelmille. Neljännen sinfonian koko olemus perustuu laulun lapsekkaalle rallatukselle sen kestoa, orkesteria, melodioita ja sointuja myöten.
Mahlerilaisittain lyhyt, vain tunnin mittainen sinfonia on neljäosainen. Ensimmäinen osa on pastoraalimainen ja tanssillinen, toinen osa scherzo on konserttimestarien taidonnäyte. Se on inspiroitunut Arnold Böcklinin maalauksesta Kuolema soittaa viulua. Kolmas osa kehittyy verkkaisesti eteneviksi muunnelmiksi. Finaalin yltäkylläistä ateriointia – eläinten kärsimyksen kustannuksella – ihannoiva mezzosopraanon aaria on vastaus Mahlerin Wunderhorn-laululle Das Irdische Leben, Maallinen elämä, joka kertoo nälän näkemisestä.
Neljättä sinfoniaa voi tulkita ainakin kahdella tavalla, jotka ovat toisilleen täysin vastakohtaisia: joko Mahler luo idealistisen taivaskuvaelman ja heittäytyy vilpittömästi naiiviksi käyttämällä vanhahtavia melodioita ja konservatiivisia sointuja. Tai sitten Mahler esittelee sarkasmin taitoaan: Kuten tutkija Deryck Cooke luonnehtii, Mahler näyttää meille lapsen viattomuudella verhoiltua kauhua; hän marssittaa esiin mörköjä, jotka ovat kuin suoraan satukirjojen kuvituksesta.
Kuulija päättäköön itse. Minä olen taipuvainen ensimmäiseen tulkintaan, sillä Mahlerilla ei ollut tapana piilotella motiivejaan käänteispsykologisilla harhautuksilla.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.