Dmitri Šostakovitš: Juhla-alkusoitto

Venäläistaiteilijoiden kahnaukset valtiovallan kulttuuribyrokraattien kanssa ottivat yhä kovempia kierroksia 1950-luvun alussa. Diktaattori Josif Stalin kiristi kulttuuriväen kaulaan sovittelemaansa kuristusotetta entisestään, kai yrityksenään hälventää yleiset epäilykset hänen heikkenevästä terveydentilastaan.

Tässä ilmastossa aivan kaikki muusikot, taiteilijat, kirjailijat ja elokuvantekijät olivat läpeensä politisoituneita, halusivat tai eivät, ja jokainen Neuvostoliitossa syntynyt uusi taide- tai viihdeteos teki tavalla tai toisella palveluksia valtiovallan piikkiin. Jos taiteilija silti niskuroi, Stalinilla oli kyllä keinonsa taivutella hänet tahtoonsa – esimerkiksi siirto Siperiaan, kiristys, kuritus, vangitseminen, julkinen häpäisy tai vaikkapa teloitus saivat sinnikkäimmätkin toisinajattelijat laskeskelemaan protestoimisensa hyötysuhteen päivitetyillä tiedoilla.

Koska musiikki ei saanut kehittyä vapaasti, se kehittyi kieroon. Sen jälkeen, kun puoluepamppu Andrei Ždanov oli vuonna 1948 antanut julkilausumansa formalistista (eurooppalaista modernismia) taidetta vastaan, myös Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) oli oltava entistäkin tarkempi. Hän oli jo aiemmin joutunut ongelmiin nimeomaan liian rohkeista soinnuistaan ja vaikeaselkoisista melodioistaan, jotka eivät palvelleet suurinta hyvää, eli kansan syviä rivejä. Riskejä ei voinut ottaa enää ainuttakaan. Käytännössä hänen oli kätkettävä mielikuvituksellisimmat ideansa joko suoraan pöytälaatikkoon tai vain hyvin hienovaraisina vihjeinä teosten piilotasoille esimerkiksi lainauksina kansanralleista tai eurooppalaisista oopperoista. Tolloilta politiikoilta sellaiset jäivät varmasti huomaamatta, ja vain tarkkaavaisimmat kuulijat oppivat kuuntelemaan, mitä Šostakovitš halusi musiikillaan todella sanoa.

Juhla-alkusoitto (1954) edustaa Šostakovitšin virallista ja valtion hyväksymää tyyliä. Se on helposti uppoavaa viihdemusiikkia, joka ei ota kantaa sen enempää kuin luo uutta ja kiehtovaa. Se on velvollisuudesta syntynyt ja sellaisena kuollut. Omaperäisyyttä etsivien on syytä luovuttaa pikimmiten, sillä tähän riemukkaaseen rellestykseen tuskin on monta tippaa sydänverta vuodatettu. Fanfaarilla käyntiin singahtava ja pian puhallinvipellykseen hyppäävä voitonjulistus voisi hyvin olla 1800-luvun tuote, joka etsii hädissään ympäriltään jo sata vuotta kuolleena maanneita ikätovereitaan. Vanhanaikaisuus oli näet muotia progressiivisuutta ihannoivassa Neuvostoliitossa. Yhtäläisyydet Mihail Glinkan Ruslan ja Ljudmila -alkusoittoon (1862) ovat Juhla-alkusoiton tunnelmissa ilmeiset.

Teoksen syntyvaiheista kerrotaan anekdoottia: Moskovan Bolšoissa juhlittiin Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää. Kapellimestari Vasili Nebolsin oli ohjelmaa katsoessaan havahtunut vakavaan puutteeseen. Juhlakonsertin ohjelmassa ei ole minkäänlaista alkusoittoa! Koska aikaa ei ollut hukattavaksi säveltäjien etsimiseen, valinta oli selvä – luottomies Šostakovitš hälytettiin apuun. Hän ryhtykini töihin oitis. Musikologi Leo Lebedinsky muistelee elävästi, kuinka Šostakovitšin kynä sauhusi pikavauhtia paperille täysin valmista musiikkia ilman minkäänlaista epäröintiä tai miettimistä. Aina kun yksi nuottilehti täyttyi, hän antoi sen lähetille, joka taas kuljetti sen orkesterille. Näin Juhla-alkusoitto valmistui juuri parahiksi, jotta vallankumouksen vuosipäivä sai ansaitsemansa alkusoiton.

Teosesittely on rutkasti muokattu alunperin versio alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *