Stalinismin aikana, aina 1920-luvulta lähtien, Neuvostoliittolaisilla taiteilijoilla oli tukalat oltavat. Heillä oli tasan kolme tapaa tehdä työtään: joko vallanpitäjien tahtoon alistumalla, heiltä salaa tai rangaistuksen uhalla. Kaksi ensimmäistä olivat keinoina suosittuja, kolmannen moni totesi kelvottomaksi lopulta kantapään kautta.
Jotkut onnistuivat kuitenkin välttämään ongelmat tuntemalla oikeat ihmiset. Yksi heistä oli Dmitri Kabalevski (1904–1987). Vaikka hän oli hyvä säveltäjä, hänen jälkipolville jättämä maineensa ei ole kadehdittava. Pahat kielet nimittäin väittävät, että hän välttyi mustilta listoilta vain ilmiantamalla kollegoitaan ja kaveeramalla komiteoiden ja isojen kihojen kanssa. Lopullista varmuutta tuskin saadaan, mutta näin jälkikäteen ajateltuna huhut tuntuvat uskottavilta.
Kabalevskin sovinnaisuus ja taskussa ollut puolueen jäsenekirja saattoivat todella olla syy hänen jäämiseensä kapinallisempien kollegojensa maineen varjoon – siitä huolimatta, että hän oli aikansa merkittävin musiikkimies säveltäjäyhdistyksen pitkäaikaisen puheenjohtajan Tihon Hrennikovin ohella. Myös Kabalevski istui säveltäjäin liiton johtajana, ja vaikutti myös radikaalivasemmistolaisissa työväen muusikkojen liitossa ja uuden musiikin liitossa. Hän käytti myös suurta valtaa Sovietskaja Muzika -lehden päätoimittajana. Ymmärrettävästi sympatiat ovat nykyään sorrettujen, eivät sortajien puolella, vaikka kummatkin tekivät parhaansa vain pelastaakseen oman nahkansa.
Säveltäjänä Kabalevskin ansioksi luetaan lähinnä pedagogisen musiikkiperinteen uudistaminen. Oppilasteosten ohella hänen tuotantonsa kattaa useita konserttoja, oopperoita, sinfonioita ja soolomusiikkia, joka ei ole lainkaan kehnoa, päin vastoin. Etenkin hänen kaksi sellokonserttoaan kestävät vertailun mihin tahansa musiikinhistorian mestariteokseen, jopa Šostakovitšin sellokonsertoihin, joita esitetään nykyään noin sata kertaa useammin kuin Kabalevskin. Loisteliaasti soitinnettu toinen sellokonsertto c-molli op. 77 (1964) on Kabalevskin Daniil Šafranille tekemä, näytösluonteinen teos. Jos ei tietäisi, sitä voisi erehtyä luulemaan jopa Šostakovitšin tekosiksi.
Muodoltaan hyvin ehjä kolmiosainen teos soitetaan keskeytyksettä, ilman osien välisiä taukoja. Sekä ensimmäinen että toinen osa päättyvät laajaan soolokadenssiin. Ensiosassa tunnistettava ja koko teoksen ajan kehittyvä pizzicato-aihe johdattelee verkkaisesti maalailevaan valitusvirteen, kunnes monien yritysten päätteeksi Allegro vihdoin nostaa vaihdetta. Ennen osan päättävää kadenssia alun herkistely palaa pääosaan. Toinen osa on vastoin perinteitä nopea, ja scherzomaiseen kiihkoon tuo lisäväriä saksofonisoolo. Finaali sulkee kokonaisuuden ensiosasta tuttuun kehysmuotoon. Siinä pääteema soi laveasti, kaikkensa antaneena.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.