Johannes Brahms (1833–1897) oli vihdoin saanut ensimmäisen sinfoniansa valmiiksi vuonna 1876 painittuaan sisäisen kriitikkonsa kanssa ainakin yli 14 vuotta, varmasti pitempäänkin. Ennen kuin teos saavutti lopullisen muotonsa, hän ehti siirtää osan varhaisista luonnostelmistaan ensimmäiseen pianokonserttoonsa, josta tuli oikeastaan sinfonia piano-osuudella. Toinen pianokonsertto (1881) on, jos mitenkään mahdollista, vielä lähempänä sinfonisuutta kuin edeltäjänsä. Ei vähiten siksi, että siinä on sinfonioille tyypillisesti neljä osaa perinteisen kolmen konsertto-osan sijaan, mutta myös poikkeuksellisen vaativan orkesteriosuuden ja mittavan kestonsa vuoksi.
Toinen pianokonsertto edustaa säveltäjän paksuinta orkesterisointia ja suurinta muotoa, raskainta sinfonisuutta ja pianistisen staminan äärilaitaa. Tässä musiikissa kuuluvat ne samat piirteet, jotka käyvät ilmi jo pelkällä vilkaisulla Brahmsin kuuluisaan muotokuvaan. Paksu mies partaansa kätkettynä, hiukset sekaisin sinne tänne sojottaen – vakava naama kuin kivestä veistetty.
Brahms oli 1870-luvun lopulla jo julkkishahmo helposti tunnistettavan ulkomuotonsa vuoksi. Ennen niin keikarimainen hurmuri oli vuosien mittaan kasvattanut itsetuntonsa lisäksi vaikuttavan parran sekä mukavasti ympärysmittaa keskivartaloon. Mutta oli hänellä huumorintajuakin. Toista pianokonserttoa säveltäessään hän nimittäin paljasti tekevänsä ”pienen pientä pianokonserttoa, jossa on pikku scherzonen”. Toki hän tiesi, että tuloillaan on siihen asti maailman suurin ja mahtavin konsertto, jonka teknisillä haasteilla ei ollut vertaa. Itse asiassa ”pikku scherzosen” oktaavitaite tunnetaan edelleenkin pahamaisena pianistisena risuaitana kaikilla mausteilla.
Toisin kuin muodoltaan paikoin onnahteleva ensimmäinen pianokonsertto, teki B-duuri-konsertto lähtemättömän vaikutuksen alusta lähtien sekä yleisöön että kriitikoihin. Brahms itse soitti solistina kantaesityksessä Budapestissa, ja jopa Brahmsin estetiikan päävastustaja, pianoguru Franz Liszt antoi teokselle siunauksensa. Myös kovakynäisenä pyövelinä tunnettu kriitikko ja Brahmsin kannattaja Eduard Hanslick näytti ihastuksensa, mutta koki velvollisuudekseen ilmoittaa arvostelussaan, että Brahmsin parhaat päivät pianistina ovat auttamatta takanapäin. Sanan voima oli välitön: toiseen pianokonserttoon päättyivät Brahmsin päivät pianistina.
Allegro non troppo alkaa käyrätorven julistuksella, johon piano vastaa sivistyneesti, mutta pian ollaan jo armottoman soolokadenssin pyörteissä. Käyrätorviteema ja surumielinen molliaihe kannattelevat lähes 20-minuuttista, virtuoosista osaa. Allegro appassionato on scherzo, eli suoraan italiasta käännettynä vitsi, mutta tästä osasta leikki on kaukana. Andante laulaa haaveitaan sellon ja pianon vuorolauluilla. Kevyesti tanssaava rondo Allegretto grazioso päättää raskasmielisesti alkaneen konserton optimistisiin tunnelmiin.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.